Pieni laulajatyttö

Olen monesti aikonut kirjoittaa kolumnin pienistä sanoista, jotka ovat merkinneet jonkun ihmisen elämässä tavattoman paljon. Viimeisen kimmokkeen kirjoitukselleni sain erään asiakkaan kertomuksesta, jonka jaan hänen luvallaan ja hiukan muutettuna.
Iloinen ja reipas tyttö aloitti koulunkäyntinsä hyvän ja kokeneen opettajan opetuksessa. Pari ensimmäistä kouluvuotta sujui hyvin, ja tyttö löysi oman musikaalisuutensa. Luokan edessä laulaminen toi itsevarmuutta kerta kerran jälkeen. Oli kivaa olla hyvä ja osaava. Pienen ihmisen pienet hankaluudet kohdattiin lämpimästi ja viisaasti. Myös nuori sijainen oli poikkeuksellisen ymmärtäväinen. Opettaja ei säästellyt kannustavia sanoja: ”Hyvä!”, ”Kylläpäs sinä osaat!”, ”Olet lahjakas!”, ”Mitä sinusta vielä tuleekaan?” Innostus kupli ja elämä maistui.
Pari vuotta myöhemmin opettajaksi vaihtui henkilö, joka suosi toisia oppilaita ja toisia hän suorastaan kiusasi. Ruokailut muuttuivat piinaaviksi, ja julkinen moittiminen luokan edessä tuntui häväistykseltä. Kohtelu oli epäreilua ja ymmärtämätöntä. Esiintymisestä nauttivan lapsen innostus oli moittimisella leikattu, ja tilalle oli tullut häpeä: kokonaisvaltainen kokemus omasta huonoudesta ja kelpaamattomuudesta.
”Minua sattui syvälle, kun nöyryytit minua luokan kuullen. Kerroit kaikille sen, minkä tarkoitin vain sinun korviisi ja mitä äiti kirjoitti reissuvihkoon vastaukseksi viestiisi, ja syytit sitten vielä minua valehtelijaksi. Halusin vajota maan rakoon. Häpesin itseäni, tunsin itseni huonoksi oppilaaksi kuten myös silloin, kun arvostelit jaksamistani kevätjuhlaesityksen harjoituksissa toiselle opettajalle. En uskaltanut enää olla oma itseni läsnä ollessasi. Enkä enää sitten tiennytkään, millainen olin oikeasti, kun riittävän kauan aikaa kului. Neljä vuotta ehdit tehdä tuhojasi minussa. En pitänyt enää esiintymisestä vaan pelkäsin kaikkia tilanteita, joissa jouduin katseiden kohteeksi. Tapoit minussa esiintyjän, jollainen olin ollut kai ihan pienestä asti. Pieni laulajatyttö. Pelkäsin usein aamuisin lähteä kouluun, ihan vaan siksi, että sinä odotit siellä. Jos koulussa huomasin, että olin unohtanut tehdä jonkun läksyn, pelko kouraisi vatsasta ja pelkäsin, mitä sanot.”
Surullista tarinassa on se, että tyttö uskoi monta vuotta jälkimmäistä opettajaa enemmän kuin ensimmäistä. Esiintyminen kiinnosti, mutta lannistavien kokemusten jälkeen rohkeus puuttui. Elämä ei tuntunut aikuisenakaan omalta, koska elämän isoja ratkaisuja ohjasivat pikemminkin huonous ja epäonnistumisen pelko kuin innostus, omanarvontunto ja luottamus. Mutta tarina jatkuu, ja pieni laulajatyttö on alkanut uskoa ensimmäistä opettajaa enemmän kuin jälkimmäistä. Kannustava opettaja olikin oikeassa, lannistava opettaja väärässä. Ja laulu soi!
Ei säästellä kannustavia sanoja, sillä pienillä sanoilla on iso merkitys. Innostavaa lukuvuotta sekä oppilaille, koulujen henkilökunnalle että vanhemmille.

Timo Poikolainen, perheneuvoja

Itsekunnioituksen tie

Eräänä päivänä Diogenes söi lautasellista linssejä erään talon kynnyksellä istuen. Koko Ateenassa ei ollut mitään halvempaa ruokaa kuin linssit. Toisin sanoen linssien syöminen merkitsi sitä, että syöjä oli äärimmäisen huonossa tilanteessa. Ohi kulki ministeri ja sanoi: ”Voi sinua, Diogenes! Jos oppisit olemaan alistuvaisempi ja palvoisit keisaria hieman enemmän, sinun ei tarvitsisi syödä linssejä.” Diogenes lakkasi syömästä, kohotti katseensa ja katsoi äveriästä keskustelukumppaniaan tiukasti. Sitten hän vastasi: ”Voi sinua, veli. Jos oppisit syömään hieman linssejä, sinun ei tarvitsisi alistua ja palvoa keisaria niin paljon.” (Jorge Bucay, Kuuntele tämä tarina, 2009)

Myötäilemällä ja mielistelemällä ihminen voi edetä urallaan kuten tarinan ministeri, mutta Diogenes rohkaisee meitä esimerkillään itsekunnioituksen tielle. Terveen itsekunnioituksen vaaliminen ei ole helppoa, koska meillä on syvä tarve tulla hyväksytyksi. Usein maksamme hyväksytyksi tulemisesta liian kovan hinnan luopuessamme sekä arvostamme että arvoistamme. Oman kasvuympäristöstämme vuoksi saatamme kokea vetoa pois yhdenvertaisuudesta kahteen vastakkaiseen suuntaan: joko vähättelemään itseämme tai nostamaan itsemme toisten yläpuolelle.

Jo lapsena opimme sopeuttamaan itsemme ympäristömme odotusten mukaiseksi, valitettavasti myös silloin, kun joudumme kokemaan perheessämme ilkeilyä, nimittelyä, pitkittyneitä riitoja, puhumattomuutta, tunnekylmyyttä, suuria huolia, kriisejä ja masennusta. Pienelle lapselle oma koti edustaa normaaliutta silloinkin, kun siellä on vakavia mielenterveysongelmia, väkivaltaa tai päihderiippuvuutta. Kasvuympäristö on se maisema, missä lapsi tottuu suunnistamaan.

Sopeutumiskykynsä vuoksi lapset selviävät uskomattoman haastavista tilanteista. Joskus käy kuitenkin niin, että ne keinot, joilla lapsena opimme selviytymään, kääntyvät meitä vastaan aikuisina. Kärjistäen: se mikä toimi sairaassa ympäristössä, ei toimikaan enää terveessä parisuhteessa. Esimerkiksi väkivaltaisessa ilmapiirissä kasvaneelle lapselle muodostuu negatiivinen käsitys itsestä ja toisista. Hän oppii, että aikuiseen ei voi luottaa ja ettei itse ole arvostavan kohtelun arvoinen. Joutuessaan todistamaan vanhempiensa välistä väkivaltaa lapsi muodostaa käsityksen omasta arvostaan. Sen, minkä vanhempi tekee kumppanilleen, hän tekee myös lapselleen. Jos turvattomuudesta rakentuu elämän perusvire, ihminen ei aikuisenakaan uskalla tulla lähelle toista peläten vahingoittuvansa tai tulevansa hylätyksi, vaikka toivookin hyväksyntää, lämpöä ja läheisyyttä.

Lapsuuden suhdekokemukset kulkevat mukanamme, mutta onneksi asioita voi käsitellä joko itsekseen, oman parinsa kanssa tai vaikkapa ulkopuolisen avustuksella. Muutos alkaa siitä, että oppii katselemaan itseään arvostavasti ymmärtäen. ”Tuossa turvattomassa perhetilanteessa minä lapsena toimin viisaasti, etten olisi tullut lyödyksi, mutta laiminlyöntejä en osannut väistää. Nyt aikuisena minä en enää sammuta itseäni, vaan ilmaisen sen, mitä tarvitsen. Kuulostelen luovuuttani ja kaikkea sitä hyvää, mikä on jo pitkään odottanut turvallisuutta puhjetakseen kukkaan.”

Elämä tapahtuu aina suhteissa, joissa olemme kotona tai työpaikalla. Diogeneen viitoittamaa tietä kulkiessamme kunnioitamme omaa arvokkuuttamme enemmän kuin hyväksynnän tarvettamme. Joskus se voi tarkoittaa linssien syömistä, mutta senkin voi tehdä itsekunnioituksen säilyttäen. Olen joskus leikilläni sanonut, että kohtaamme elämässämme kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka auttavat meitä kasvamaan sellaisiksi, jollaisia me olemme. Ja niitä, jotka saavat meidät taantumaan sellaisiksi, jollaisia me olemme. Jälkimmäisiä kannattaa tervehtiä pysähtymättä.

 

Timo Poikolainen, perheneuvoja

Hauras luottamus

Tänään tulin autolla töihin. Kun käänsin rattia oikealle, auto muutti kulkuaan sen mukaan ja pysähtyi, kun jarrutin. Liikennevalot toimivat niin kuin pitikin: kun minulle vaihtui vihreä, risteävä liikenne joutui odottelemaan. Vastaantulijat pysyivät omilla kaistoillaan eikä kolareita sattunut.

Olen joskus yrittänyt kuvitella miten mahdottomaksi yksinkertaisetkin asiat menisivät, jos en voisi luottaa kehenkään enkä mihinkään. Jo pelkkä töihin tuleminen kävisi mahdottomaksi, kun epäiltyjen listalla olisivat auton turvallisuus, liikennevalojen johdonmukainen toiminta, liikennesääntöjen noudattaminen ja muiden tienkäyttäjien toiminta. Ilman luottamusta maailma näyttäytyisi tuskastuttavan arvaamattomana.

Työmatkani sujui hyvin, mutta elämässä ei aina käy niin. Tieliikenteessäkin on hyvä olla sopivasti varuillaan eikä ajaa liian luottavaisesti. Täydellinen luottamus synnyttää vaarallista sokeutta.

Samoin kuin liikenne, parisuhdekin edellyttää riittävästi luottamusta toimiakseen. Mitä on luottamukseni tänään, jos mittaisin sitä asteikolla nollasta sataan? Entä epäilyni? Nousevatko ne omasta menneisyydestäni vai toisen toiminnasta? Kun epäilen, epäilenkö omia havaintojani, omaa intuitiotani vai toisen luotettavuutta?

Yllätyksenä ilmi tullut uskottomuus synnyttää pitkässä parisuhteessa eläneelle samankaltaisen kokemuksen kuin maanjäristys. Kaikki se, minkä piti olla kestävää ja pysyvää, ei ollutkaan sitä. Maa murenee jalkojen alta hetkessä eikä enää tiedä, mihin voi luottaa. Kaikki aikaisempi tuntuu valheelta. Yksi järistys – eikä mikään ole enää entisellään.

Luottamuksen voi menettää monta kertaa ja monella tapaa. Pienikin epärehellisyys murentaa hauraan luottamuksen. Jos kyse on samasta henkilöstä, luottamuksen rakentaminen kestää jokaisen kerran jälkeen pidempään eikä ehkä koskaan yllä sille tasolle, kuin se oli ennen luottamuksen menettämistä. Luottamuksen palauttaminen ei ole petetyn tehtävä, vaan luottamus korjaantuu ajan kanssa, jos toinen toimii riittävän pitkään riittävän luotettavasti. Siis hän, joka toiminnallaan on aiheuttanut luottamuksen menettämisen.

Puolisona, ystävänä, alaisena tai esimiehenä saatan toimia täysin laillisesti mutta samalla moraalisesti kyseenalaisesti. Esimerkiksi uskottomuus ei ole laitonta. Se ei ole Suomessa aviorikos, mutta useimpien arvojen vastaista se on. Laillisuus on moraalin minimi eikä takaa luotettavuutta, rehellisyyttä tai oikeudenmukaisuutta, saati sitten rakkautta ja ystävällisyyttä. Siksi meillä ovat arvot, jotka ohjaavat toimintaamme sielläkin, mihin lain koukerot eivät yllä. Moni raastava riita jäisi riitelemättä, jos olisimme paremmin tietoisia omista ja läheistemme arvoista ja kunnioittaisimme niitä molempia.

Joskus asiakkaani ovat rakentaneet arvokorteista pöydälle kolme suoraa: minun, sinun ja meidän arvomme. Epäarvot on saanut heittää vaikka matolle tai sivupöydälle. Korttien tärkeysjärjestykseen laittamisen lomassa on käyty arvokasta keskustelua. Puolison toiminnan takana onkin voinut havaita hänelle tärkeitä arvostusasenteita. Kyse ei ole ollutkaan ensisijaisesti ajankäytöstä vaan erilaisista arvoista. Joskus on havahduttu arvojen ja todellisuuden väliseen ristiriitaan. Arvot ovat kyllä hyvät, mutta elämä ei mene niiden mukaan. Kuka tai mikä elämääni ohjaa? Ajaudunko vain tottumusten tai kiireellisten asioiden vietävänä kuin lastu laineilla vai toiminko arvojeni mukaisesti? Tavoitearvot luovat arvopohjan, mutta kotiemme ja työpaikkojemme ilmapiiri tai paikallinen liikennekulttuurimme ovat juuri niin hyviä tai huonoja kuin toteutuneet arvomme. Lisäänkö minä toiminnallani luottamusta siellä missä liikun?

 

Timo Poikolainen

 

Joulu ja Aivot

Aivot, tuo ihmeellinen elin ihmisen päässä! Ihminen on täysin riippuvainen aivoistaan kaikessa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Voidaan sanoa, että aivoissa on muistimme kehto. Joulun aikahan tuo muistoja mieleemme. Missä ne joulumuistot aivoissamme oikein ovat?

Aivot ovat rakenteeltaan monimutkaiset. Aivot jakautuvat kahteen puoliskoon ja useisiin lohkoihin. Näölle, kuulolle, puhumiselle, tunneaistille, liikkeille yms. on omia alueita. Näiden alueiden välillä on lukuisia hermoratoja, reittejä, jotka yhdistelevät aisteilta tulleen informaation ja saavat aikaan erilaista toimintaa, kuten puhetta, katseen kääntymistä, kehon liikettä yms. Tärkeä aivojen lohko on etuotsalohko. Se sijaitsee otsan takana silmien yläpuolella. Se on tärkeä siksi, että se ohjaa toimintaamme ja kokoaa ja välittää aivojen muualta saamaa informaatiota aivojen muille osille. Tämä otsalohko on siis eräänlainen inhimilliselle käyttäytymiselle ominainen osa, toiminnanohjausyksikkö. Aivot ovat joustava ja mukautuva elin. Aivot vaativat huoltoa ja aktiivista käyttöä. Siten myös muisti toimii.

Niin, aivot saavat aistien kautta tietoa ulkomaailmasta ja käsittelevät sen. Voimme pohtia onko tietomme, jota aivomme käsitelevät, ainoa tieto maailmasta? Tässä kohdin ei ole kuitenkaan tilaa pohtia filosofian kysymystä onko tietoa, a priori, ennen tiedostavaa tietoa. Vai mitähän tietoa Jumala meihin on luonut? Ihmisillä on kautta olemassaoloaikansa ollut kaipuu tuonpuoleisuuteen, pyhyyteen.

Mutta missä ihmeessä ne joulumuistot oikein sijaitsevat? Mitä joulun muistoja sinulla on? Ovatko ne odotettuja, vievätkö ne lapsuuteen? Vai ovatko muistot ahdistavia, jotakin, mitä ilman voisi elää? Niin, muistot, miten ne oikein muodostuvat? Joulun aikana muistamme tunteita, tunnelmia, valoja, varjoja, tuoksuja ja ääniä. Joulun aikana muistamme miksi joulua vietetään. Tällöin voimme kysyä, mikä merkitys joululla on meille, minulle? Miksi joulua kannattaa juhlia, viettää tai hiljentyä? Jossakin aivojemme lohkoissa, reiteissä nämä asiat ja tunteet sijaitsevat. Ei varmaankaan voida osoittaa, että muistot joulusta sijaitsevat tietyssä aivojen pisteessä. Jos näin olisi, ne voitaisiin leikata kirurgisesti pois ja siten joulua ei olisikaan, ei hyviä, ei huonoja muistoja. Ehkäpä ne muistot, tunnelmat ja merkitykset ovat taltioituneina lukuisiin eri osiin aivoissa ja aivojen reitteihin osasta toiselle. Aivoissamme olevia muistoja voi hämätä ja sekoittaa erilaisilla kemiallisilla keinoilla, kuten alkoholilla ja huumeilla.

Joulun muistoja ajatellessamme esiin astuu aivoissamme hauska herra Hippocampus. Se on sellainen muodoltaan kuin antiloopin sarvet väärinpäin, alassuin keskellä päätä. Tunteiden muistamisessa mainiolla Mantelitumakkeella on suuri rooli. Hippocampus on aivoissa se elin, joka valitsee mikä on tärkeää muistaa ja mikä on toisarvoista. Hippocampus on lähellä otsalohkoa, siis toimitusjohtajaa, ja Mantelitumaketta, tunnemaaston tärkeää osaa. Hippocampus taltioi havainnoistamme oleellisen ja vie sitten asioita lyhytaikaiseen muistiimme, pitkäaikaiseen muistiimme ja palauttaa asioita, muistoja mieleemme. Voimme valita mitä muistoja joulusta jätämme lähimmäisillemme, lapsillemme, omaisillemme. Ovatko muistot ja tunteet ahdistavia, pelättäviä vai ovatko ne jotakin, mitä kaipaamme ja odotamme vuoden? Joulu tuo mieleemme, halusimme tai emme, myös sen miksi joulua vietetään. Ilman Jeesuksen syntymää meillä ei olisi joulua, meillä ei olisi muistoja joulusta.

 

Rauhallista ja aivoituksellista Joulua!

Veijo Pesonen, perheneuvoja

Uusperheen elämää lasten kanssa

Uusperheen elämä on haasteellista ja erilaista kuin perusydinperheen elämä. Uusperheessä kohtaavat kaksi perhettä, perhekulttuuria ja vuorovaikutusmaailmaa.

Uusperheessä uuden puolison myötä tulevat mahdollisesti lapset. Ne ovat osa todellisuutta ja se on hyväksyttävä. Myös mahdolliset omat lapset ovat osa arkea, eikä heitä pidä sivuuttaa. Lapsia auttaa sopeutumaan uuteen tilanteeseen se, että normaaliin arkeen tulee mahdollisimman vähän muutoksia (esim. isovanhemmat, tuttavat, koulu, toveripiiri …)

Yksi keskeinen lähtökohta on, että suhteet ex-puolisoon on selvitettävä. Hänen kanssaan on tultava toimeen lapsiin liittyvissä asioissa. Jos suhdetta ex-puolisoon ei ole selvitetty, siitä kärsivät eniten lapset.

Rajoja ex-puolisoon joudutaan asettamaan. Tämä ei ole hänen vieraannuttamistaan lapsista. Lasten asioissa ex-puolisoiden on tultava toimeen, vaikka ero olisi ollut kuinka kipeä. Eroprosessi on tärkeää käydä loppuun ennen uutta parisuhdetta.

Kun kaksi perhekulttuuria kohtaavat uusperheessä, niin tärkeintä on opetella puhumaan. Toinen tärkeä taito on opetella tekemään sopimuksia ja pitää niistä kiinni. Entisillä taidoilla ei enää pärjää. Ei pärjännyt ehkä edellisessäkään liitossa, koska se kariutui.

Perheessä eletään aina parisuhteen vahvuuksilla, niin myös uusperheessä. Lapsen pitää voida kuulua parisuhteeseen, silloin lapsi voi hyvin. Hän voi olla lapsi. Hänellä on koti. Jos lapsi joutuu olemaan huolissaan jommastakummasta vanhemmastaan tai jos lapsi joutuu kannattelemaan vanhempiensa eroa, lapsi ei voi olla lapsi. Lapsella ei ole silloin kotia ja hän voi huonosti.

Vanhemmuus on uusperheessä hyvin monimuotoista ja monikerroksista samanaikaisesti. Kaikki myytit ja mielen kuvat joudutaan avaamaan ja miettimään ihan uudestaan. Tämä ei ole aina helppoa.

Lapsen käy hyvin, kun hänellä on paikka uudessa perheessä. Uusperheessä lapsi voi hyvin, kun vuorovaikutukset eri jäsenten välillä toimivat ja riidat kyetään selvittämään.

Uusperheen elämää tukee se, että uusperheellä on sen kaikkia jäseniä yhdistävä yhteinen juttu, rituaali tai tapa liittyvät ne sitten juhla-aikoihin, lomiin tai muuhun. Yhteiseen juttuun kannattaa panostaa.

Parhaimmillaan uusperheessä lapsi liittyy kahteen parisuhteeseen, mikäli molemmat puolisot ovat aloittaneet uuden parisuhteen. Näin lapsi voi löytää oman huolettoman lapsen paikkansa molemmissa perheissä.

Jouko Vesala
Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja
psykoterapeutti (vet.)

ps: kirjoitus pohjaa Pekka Larkelan esitykseen Lahdessa 16.10.2014

Suojele lapsuutta

Lapsemme tarvitsevat meiltä aikuisilta monenlaista suojelua ja varjelua. Varjelemme heitä parhaan kykymme mukaan kylmältä ja kuumalta, putoamisilta ja loukkaantumisilta. Huolehdimme heidän terveydestään tarjoamalla ruokaa, lepoa, ulkoilua, liikuntaa ja puhtautta. Annamme heille virikkeitä ikään sopiviin leikkeihin ja harrastuksiin. Toisin sanoen huolehdimme lapsemme perustarpeista.

Voidakseen kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, lapsi tarvitsee kuitenkin myös muuta. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea aikuisen, joka on sitoutunut häneen ja joka iloitsee lapsesta. Jumalan luomana lapsi on ainutlaatuinen, Jumalan rakastama, toivoma ja hyväksymä. Lapset oppivat ymmärtämään elämää ennen muuta tunteiden ja kokemusten kautta. Näin ollen läheiset ihmissuhteet ja vuorovaikutus ovat tärkeitä. Jokaisen lapsen tulisi saada kokea olevansa tärkeä ja rakastettava ihminen. Myös silloin, kun hän on toiminut väärin. Hyväksytyksi tuleminen omana yksilöllisenä itsenään ilman ehtoa antaa kokemuksen armosta ja rakkaudesta.

Aikuiset luovat lapsuuden edellytykset. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka uskaltaa asettaa rajoja ja valvoa niitä, mutta joka myös rakastaa. Hän tarvitsee aikuisen, joka on kiinnostunut lapsesta ja on läsnä tämän arjessa ohjaten ja auttaen. Aikuinen ei ole virheetön, joten on hyvä osata pyytää anteeksi, myös lapselta. Sukupolvien raja on tärkeä, koska se suojaa lapsen lapsuutta ja auttaa häntä näkemään itsensä osana sukupolvien ketjua ja suurempaa kokonaisuutta. Hyvinvoiva aikuinen jaksaa huolehtia lapsestaan hyvin. Sen tähden vanhemman on tärkeä elää myös aikuisen elämää ja varata virkistäytymisaikaa omien ystävien sekä puolison kanssa.

Lapsi tarvitsee oikeuden olla pieni ja tietämätön, keskenkasvuinen, joka vasta opettelee elämää. Hän tarvitsee rauhan kasvulleen niin, että häntä varjellaan liialta ja ennenaikaiselta tiedolta, mitä esimerkiksi median kautta voi tulla lapsen elämään. Vaarana on, että aikuisten maailma avautuu lapsen eteen liian varhain. Kaiken näkeminen ja kuuleminen repivät rikki sitä salaisuuksien verhoa, jota lapsi tarvitsee aitoon lapsuuteen. On tärkeää antaa elämän salaisuuksien paljastua lapselle vähitellen.

Kodin tehtävänä on auttaa lasta muodostamaan käsitys elämän tarkoituksesta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Kerro lapsellesi omista arvoistasi ja uskostasi. Mistä iloitset, mistä olet kiitollinen, mitä teet kun pelkäät, minkä varassa jaksat elää. Johdata lapsesi sen avun piiriin, josta itse olet saanut turvaa, toivoa ja lohdutusta. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Isä ja äiti ovat tärkeimmät kasvattajat, mutta tukensa siihen antavat myös päivähoito, koulu ja seurakunta.

Minna Matilainen

(Lähde: Rakasta lasta – suojele lapsuutta, 10 teesiä vanhemmuudesta ja lapsen hyvästä elämästä, Kirkkohallituksen ja Lapsityön Keskus ry:n tekemä vihkonen)

Mikä puolisossa ärsyttää

Mikä puolisossa ärsyttää…

…sekö, ettei hän puhu vaiko se, ettei häneltä meinaa saada suunvuoroa… sekö, että hän jättää ne likaiset sukat lattialle vaiko se, että hän on niin sisäsiisti… sekö, että hän makaa illat sohvalla vaiko se, että hänen pitää joka ilta lähteä lenkille… sekö, että hän.. Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin laajentaen kotitöihin, ulkoiseen olemukseen, seksielämään ja lasten kasvatukseen.

Parhaimmillaan parisuhde, johon sitoudumme, on elämämme antoisin, mutta samalla myös haastavin ihmissuhde. Antoisan ja haastavan siitä tekee mm. se, että se muistuttaa elämämme ensimmäistä ihmissuhdetta, suhdetta vanhempiimme. Siitä varhaisesta suhteesta ovat peräisin eväämme rakentaa ja elää parisuhteessa: tapa kokea ja ilmaista itseämme, tunteitamme, seksuaalisuuttamme ja läheisyyttämme.

Monet ristiriidat parisuhteessa liittyvätkin usein siihen, että odotamme puolisomme täyttävän sisimpämme tarpeita ilman, että edes sanoitamme niitä hänelle. Ja se juuri on pienen lapset toive kaikkivoivalle vanhemmalleen. On tärkeä asia tiedostaa ja itsellemme muistuttaa, että paraskaan puoliso ei voi täyttää kaikkia lapsuutemme vaillejäämisiä. Onkin suuri haaste – ehkäpä koko elämän mittainen haaste – opetella itse ottamaan vastuu omista tunteistamme.

Parisuhde parhaimmillaan on sitä, että puolisot toistensa avulla oppivat tuntemaan sekä itseään että toisiaan lahjoineen ja puutteineen. On tärkeää, että suhteessa on lupa ja tilaa olla eri mieltä eikä toinen puolisoista koe sitä uhkana itselleen. On myös uskallettava nähdä ja myöntää oma haavoittuvuus ja hylätyksi tulemisen pelkonsa. Parisuhteessa on hyvä uskaltaa sanoittaa puolisolleen sylin, turvan ja lohdutuksen tarve, jota meissä jokaisessa on. Sehän puolestaan tarkoittaa sitä, että on uskallettava ylittää itsessä olevia esteitä ja pelkoja; on voitettava omaa ylpeyttä!

Ristiriidatkin kuuluvat jokaiseen parisuhteeseen. Kun arjessa tulee ristiriitoja, on tärkeää osata ja uskaltaa pysähtyä kuulemaan, miten kukin perheessä voi. Lapset kärsivät vanhempiensa jatkuvasta riitelystä. On tärkeää uskaltaa katsella omaa käyttäytymistä kriittisin silmin. Toista emme pysty muuttamaan, vaikka niin mielellämme sen tekisimme. On uskallettava kuunnella omaa oloa ja ottaa vastuuta itsestä osana perheen hyvinvointia.

Eija Tolonen, perheneuvoja

Jos ei heilaa helluntaina

Jos ei heilaa helluntaina…

Tuttu lausahdus vuosikymmenien takaa, jolloin kesän kynnyksellä mieli oli täynnä toivoa ja odotusta, pelkoa ja jännitystä. Nykyisin tuota lausahdusta kuulee enää harvoin. Johtuukohan se toiveiden ja odotusten puutteesta? Vaiko siitä, että helluntai yksipäiväisenä juhlapyhänä meinaa livahtaa ohi lähes huomaamatta? Tuleva sunnuntai on kuitenkin helluntai.

Aika monilla meistä on heila omassa kodissamme. Heila, jota lupasimme rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Mutta huomaammeko heilaa kodissamme? Onko arki, rutiinit, lapset, työ tai harrastukset asettuneet liian hallitsevaksi välillemme, jotta huomaisimme heilaamme? Onko välillemme vuosien varrella syntynyt sanaton sopimus, että enää ei arjen keskellä osoiteta kiitollisuutta ja huomaavaisuutta hänelle, joka kuitenkin niin monin tavoin vaikuttaa elämäämme? Olemmeko pikkuhiljaa huomaamatta urautuneet tietynlaiseen kanssakäymiseen ja erehtyneet luulemaan, että mitään ei ole enää tehtävissä? Olemmeko kenties jo lopettaneet odottamasta ja haaveilemasta, että saisimme kodissamme osaksemme vip-kohtelua ja samalla unohtaneet, että muutos voi alkaa vain minusta itsestäni?

Entä jos yrittäisin tehdä asialle jotakin?

Menisin yllättäen vaikka ovelle vastaan, kun hän tulee kotiin.

Valmistautuisin kohtaamaan hänet sydämellisesti ja kauniisti.

Puhuisin hänelle ystävällisesti ja lempeästi.

Kiittäisin valmiiksi silitetyistä paidoista.

Yllättäisin kauniilla kukkakimpulla ilman mitään erityistä merkkipäivää.

Päivällisen jäljiltä tarjoutuisin siistimään keittiön.

Kampaisin hiukseni ihan vain häntä varten.

Pyytäisin hänet seuraksi seuraavalle iltalenkilleni.

Lähtisin kaveriksi pesemään autoa.

Kuuntelisin hänen ajatuksensa loppuun keskeyttämättä.

Pyytäisin reilusti ja selkeästi anteeksi, kun huomaan satuttaneeni häntä.

Vapauttaisin hänet reilusti sanoilla ”saat anteeksi”, kun hän seuraavan kerran on pahoillaan jostakin.

Tarjoutuisin vapaaehtoisesti hieromaan hänen hartioitaan.

Katsoisin joinakin iltoina urheiluruudun hänen seuranaan.

Pyytäisin päästä kainaloon, kun tunnen itseni yksinäiseksi.

Jospa iloitsisin omasta heilastani tänä helluntaina. Voisikohan se tuoda mukanaan jotain hyvää, kenties kesäänikin – vaiko vielä pidemmälle?

”Hellyys, vastuuntunto

meille lahjoita,

että toisiamme

voimme palvella.” Virsi 241:3

Eija Tolonen

Miten pilata avioliitto?

Miten pilata avioliitto ?

Elokuva ”21 tapaa pilata avioliitto” on yksi tämän talven puheenvuoro avioliiton puolesta. Elokuva on komedia, jossa avioliittoon liittyviä kliseiden kautta ja niitä kärjistäen löydetään huumoria. Näin voidaan käsitellä arjen parisuhdetodellisuudessa olevia kipeitäkin asioita.

Elokuva on elokuva ja siinä joudutaan tekemään yksinkertaistuksia ja pelkistyksiä.

Elokuvan näkökulma on kyyninen: avioliitto on tuomittu epäonnistumaan jo lähtökohdissaan. Päähenkilö on avioliittotutkija, joka haastattelee häitään viettäviä pariskuntia. Lopulta näyttää , että kaikki he eroavat. Elokuva tuo esiin joitakin yleisiä ja tuhoisia käyttäytymismalleja. Samalla elokuvan päähenkilön kautta katsotaan omien vanhempien avioliiton vaikutusta siihen, miten itse suhtautuu ja mieltää avioliittoon. Peilinä on samassa talossa asuva hyvin ikääntynyt pariskunta, joka lienee ollut naimisissa on 50 vuotta tai enemmän.

Elokuva on avioliitto myönteinen siinä mielessä, että se paljastaa avioliiton tuhoisia käyttäytymismalleja. Elokuva ei tuo esiin, miten aviosuhdetta tulisi hoitaa, että se kestäisi elämän loppuun asti. Jo näidenkin tuovien käyttäytymismallien tiedostaminen, vastuunsa ottaminen niistä ja niiden muuttaminen vie monta pykälää eteenpäin.

Hääkellojen soidessa samalla soivat kukin omien lapsuuden ja nuoruuden traumojen kellot, ehkä jo edellisen sukupolven traumojen kellot. Niihin me olemme sidotut. Irti on mahdollista päästä menemällä itseensä ja tiedostamalla niitä. Tämä on kipeä tie. On paljon helpompi projisoida ne puolisoon ja vastuutta hänet omista ahdistuksistani. Käyttää puolisoa omien ahdistusteni säätelyvälineenä. ja on surullista, Jos toinen suostuu toisen ahdistuksen säätelijäksi. Myötätunto auttaa, ei olla toisen ahdistuksen säätelijä.

Suurimpia ongelmia on uskallanko avata itseni toiselle – kertoa tunteeni, toiveeni unelmani

vain suojaanko itseni – rakennan muurin ympärilleni

naiset haluavat, että miehet muuttuvat; miehet eivät halua naisten muuttuvan ja todellisuudessa naiset muuttuvat ja miehet eivät muutu.

parisuhteen kriisi on merkki siitä, että vanhat toimintamallit/ tavat ilmaista rakkautta ja ratkoa konflikteja eivät enää toimin, on aika etsiä uusia tapoja elää yhdessä.

ratkaisuna tässä on erillisyys. ilman erillisyyttä ajaudutaan eroon; erillisyys on vastuun ottamista

Jouko Vesala

Perhekriisit ja työnantaja

Perhekriisit ja työnantaja

Perhe- ja parisuhdeongelmat heijastuvat usein työntekijän työhön ja työsuorituksiin. Perheongelmat vievät ihmisen keskittymisen työstä. Erityisesti tämä koskee niitä työntekijöitä, jotka joutuvat työskentelemään yksin. Ajatukset karkaavat lähisuhteiden ongelmiin. Yksin pohtiessa ongelmat näyttävät suuremmilta kuin ovatkaan tai ne pakataan mielen pohjalle olemattomiksi. Asiasta kirjoitti HS 18.8.2013.

Työterveyslaitos teki tutkimuksen Työ ja Terveys Suomessa 2012. Joka viides nainen ja joka kahdeksas mies kertoivat perheongelmien vievät keskittymisen työstä. Perhe-elämän ongelmat vaivaavat miehiä töissä harvemmin kuin naisia. Kun perheongelmat vaivaavat miehiä, niin ne stressaavat miehiä paljon voimakkaammin kuin naisia. Tämä näkyy miesten työvireessä ja stressissä. Naisilla on helpommin luontaisia puhekumppaneita, joiden kanssa jakaa ongelmiaan. Miehet eivät helposti puhu asioistaan tai ei ole kenelle puhua.

Kun parisuhde tai perhe-elämä kriisiytyy, niin silloin on työnantajan etu, että työnantaja voisi jollain tavalla tukea työntekijän kriisistä selviytymistä. Mitä nopeammin kriisi ratkeaa, niin sitä paremmin työnantajakin saa työntekijältään normaalin työpanoksen. Jokaiselle parisuhteelle on selvästi hyötyä siitä, että toistuvien ongelmien ilmaantuessa lähdetään mahdollisimman pian etsimään ulkopuolista apua niiden ratkaisemiseksi.

Perheneuvonnassa asiakkaat usein sanovat, että on hankala löytää aikaa vastaanotolle, koska työnantaja ei hyväksy yhden tai kahden tunnin poissaoloa esim. pariterapiaa varten. Jotkut työantajat antavat tämän takia olla pois työstä tai joustaa työajoissa. Tämän ”jouston” työnantaja saa itselleen nopeasti takaisin korkojen kera. Jotkut työnantajat sisältävät työterveyssopimukseensa tietyn määrän käyntejä psykologin luona. Joustamisen myötä voittavat niin työntekijä kuin työnantajakin.

Lahdessa oli suurista kaupungeista ( yli 60 000 asukasta) selvästi eniten avioeroja vuonna 2012. Lahden avioeronneisuuden suhdeluku oli 3,1. Seuraavina tulivat Vantaa 2,9; Helsinki 2,8; Espoo, Tampere ja Hämeenlinna 2,7. Koko kaupunkimme etu on panostaa nykyistä enemmän perhe-elämän ja parisuhteiden hoitamiseen ja ilmaantuvien kriisien selvittämiseen. Tämä on ennen kaikkea puolisoiden ja heidän lastensa etu. Samalla se säteilee hyötyä työelämään työntekijän työpanoksen muodossa ja koko sosiaali- ja terveyssektori vähentyneenä työpaineena ja muina kuluina.

Jouko Vesala

Perheneuvonnan johtaja,

TM, psykoterapeutti (vet.), kirkon työnohjaaja