Aika

Aika

”-   Hyvää päivää, pikku prinssi sanoi.
 Hyvää päivää, vastasi kauppias.
 Kauppias möi sellaisia pillereitä, jotka vievät janon. Jos nielee yhden sellaisen viikossa niin ei enää janota lainkaan.
 Miksi sinä myyt noita? pikku prinssi kysyi.
 Ne säästävät aikaa, kauppias sanoi. Asiantuntijat ovat tehneet laskelmia ja havainneet, että siten säästyy viisikymmentäkolme minuuttia viikossa.
 Ja mitä niillä viidelläkymmenelläkolmella minuutilla tehdään?
 Niillä voi tehdä mitä haluaa…
Jos minulla olisi viisikymmentäkolme minuuttia, ajatteli pikku prinssi, niin kävelisin hiljaa lähteelle..”
 
Kauppiaan lause, ”Niillä voi tehdä mitä haluaa” innoitti minua suuresti kun ensimmäisen kerran löysin Antoine de Saint-Exupéryn kirjasta edellä olleen keskustelun. Pikku prinssin hämmennys ja kauppiaan vakuuttuneisuus ajan tarpeellisuudesta kohtaavat kiehtovasti ja saavat välittömästi ajattelemaan, mitä tekisin viidelläkymmenelläkolmella minuutilla lisäaikaa?
Jos uskoisin kauppiasta ja söisin pillerin, toivoisin, että säästyneet minuutit lisäisivät hyvinvointia ja onnellisuutta. Mikä olisi lähde, jonne menisin? 
Olen jäänyt kysymyksen koukkuun ja kysellyt ihmisiltä eri yhteyksissä, mitä he tekisivät ylimääräisellä tunnilla? Olen kuullut hyvin erilaisia vastauksia. On ihmisiä, jotka toivovat aikaa levolle, olemiselle, lukemiselle ja ”ei minkään tekemiselle” On ihmisiä, jotka sanovat, etten tarvitsisi sitä mihinkään, minulla on kaikki aika, mitä tarvitsen. Ja sitten on ihmisiä, jotka lapsiperheiden vapaa-aika tutkimuksen tulosten tapaan haluaisivat ylimääräisellä tunnilla tehdä lisää asioita, joita nyt tekevät kiireessä (kotitöitä, lastenhoitoa ja liikuntaa). Osalla piilee unelma jostakin erityisestä omasta tekemisestä, joka on siirtynyt ja odottaa oikeaa hetkeä.
Haluni kysyä kysymystä ei ole pelkästään kirjallisuuden kiehtovan arvoituksen koukkuun jäämistä, vaan painopisteen tuomista siihen, kuinka helpottaisi arkea. Kysymys on yksi tapa kääntää huomio pohdintaan, mitkä asiat minua virkistävät ja lataavat akkujani?  Nyt kesän loppupuolella voisin suositella miettimään mitkä asiat kesällä latasivat akkuja. Olivatko ne yhteiset hetket perheen tai ystävien kanssa, lepo, hyvä musiikki, luonto tai muut pienet arkiset asiat? Jos ne olivat, niin hyvää kannattaa aina jatkaa. Toinen keino löytää itseä virkistävät toiminnat on sulkea silmät ja kuljettaa itsensä mielikuvissa paikkaan jossa on onnellinen ja hyvä olo ja katsella maisemaa, ihmisiä, esineitä ja kaikkea mitä siellä on ja kuunnella ääniä tai äänettömyyttä. Se kuva näyttää tietä oman jaksamisen ja levollisuuden lähteelle. Viisikymmentäkolme minuuttia on jossakin, täytyy vain löytää ne ja tietää mitä niillä tekisi.
Onnellista ja levollista syksyä!
Kristiina Silander, perheneuvoja  

Toisenlainen joululahja

Toisenlainen joululahja

Kun ensi kertaa huomasin Kirkon Ulkomaanavun toisenlaiset lahjat, olin innoissani: Vihdoinkin jotain hänelle, jolla on jo kaikkea, ja joka ymmärtää paitsi hyvän tekemisen, myös huumorin päälle. Hän sai jouluksi viisi sikaa, ja lahja meni taatusti tarpeeseen. Kaikille osapuolille tuli aidosti hyvä mieli. Sittemmin olen huomannut, miten monet osaavat arvostaa moisia lahjoja, vaikka lahjan saajalle tulee käteen vain kortti.
Kuulun niihin, jotka helpottuneina hihittelivät marttojen neuvolle siivota kaapit jouluksi siinä tapauksessa, että aikoo viettää joulun kaapissa. Muutenkin asiat voisi laittaa tärkeysjärjestykseen – listata, mikä kaikki aiheuttaa sitä kuuluisaa joulustressiä, ja miettiä, mikä kaikki siitä on oikeasti jonkun mielestä välttämätöntä. Jos perhe on yksimielinen siitä, että on mukavaa viettää joulua kohtuullisen siistissä kodissa, voidaan sopia siitä, milloin hoidetaan koti yhdessä kuntoon. Tai annetaan perheelle joululahjaksi ulkopuolista siivousapua. Ei joulun kuulu olla kenellekään työleiri.
Adventtina on hyvä kuulostella myös omaa itseään. Kysyä: Mitä minulle juuri nyt kuuluu? Kuinka oikein voin? Mitä minä tältä joululta odotan ja tarvitsen?
Vasta kun on löytänyt sitä, mitä itse odottaa ja tarvitsee, voi kertoa siitä muille. Ehkä tänä jouluna voisikin antaa itselleen sellaisen lahjan, että kertoisi läheisilleen omista toiveistaan, kuten: ”Minä toivoisin, että voisimme valmistella joulua yhdessä.” ”Joulun pyhiltä toivon eniten, että saisin levätä tarpeeksi.” Tai: ”Tänä jouluna toivon, että keskittyisimme toisiimme enemmän kuin televisioon.”
Voimme kysyä syvempiä toiveita ja odotuksia myös toisiltamme: ”Mitä sinä joululta odotat ja toivot?” ”Mikä on sinulle joulussa tärkeää?” Kun keskitymme kuuntelemaan, miten koululainen haluaa pelata yhdessä perheensä kanssa monta tuntia, miten tärkeää piparien yhdessä leipominen (ja taikinan syöminen) on kuopukselle, miten kovasti äiti kaipaakaan aikaa olla isän kainalossa ja miten tärkeänä isä pitää pitkää ja rauhallista yhteistä joulusaunaa, voimme antaa toisillemme toisenlaisen joululahjan: osoituksen, että toistemme toiveet ovat meille muille tärkeitä. Sehän on rakkauden osoitus. On surullista, jos joulu on jollekin suunnaton pettymys.
Sillä on myös niitä toiveita, joita ei osata tai uskalleta sanoa ääneen. Lapsi ei ehkä osaa edes sanoittaa sitä erittäin oikeutettua toivettaan, että tänä jouluna äiti ja isä olisivat selvin päin. Että kukaan ei alkaisi rähjätä. Että kenenkään ei tarvitsisi pelätä. Että edes pieni osa joululaulujen tunnelmasta voisi olla meilläkin totta.
Kuva ensimmäisestä joulusta on minulle tärkeä: Talli. Seimessä vastasyntynyt vauva. Vauvan lähellä hyvin nuori au-äiti. Vierellä Joosef, hämmentynyt mies. Jukuripäisiä härkiä, laumaeläimiä lampaita, tyhminä pidettyjä aaseja, motkottavia kanoja. Ja paimenia, työelämän kovuuden hyvin tuntevia miehiä. He ja ne kaikki saivat tulla seimen äärelle. Ei tarvinnut ensin muuttua kelvatakseen. Ei tarvittu koristeita eikä hienoja rituaaleja. Sai pysähtyä, rauhoittua. Ihmetellä joulun ihmettä. Sai vain tulla, ja olla.
Kyllä mekin saamme.

 

Heli Pruuki
Perheneuvoja

Joulukuu 2008

Rajat mahdollistavat läheisyyden

Rajat mahdollistavat läheisyyden

Aleksis Kivi kirjoitti Eskon rakastumisesta näytelmässään Nummisuutarit: ”ei ole enää Eskoa eikä Kreetaa, vaan kutsuttakoon meitä sitten joko Eskokreetaksi tai Kreetaeskoksi.”
 
Rakastuneena haluaa olla täysin yhtä toisen kanssa tunteineen, toiveineen ja kaikkineen. Kahden ihmisen välinen raja tuntuu katoavan. Tämä on ymmärrettävää, mutta suhteen edetessä se saattaa tuottaa ongelmia.
 
Tuttu esimerkki rajattomuudesta on, kun äiti tulee aikuisen lapsensa vastaperustettuun kotiin ja alkaa toimia siellä kuin se olisi ainakin jossain määrin äidin omaa valtakuntaa. Tietysti äiti tarkoittaa hyvää, mutta saa tahdittomuudellaan aikaan loukkaantumista ja etäisyyttä. Äiti ei ollut tunnistanut eikä kunnioittanut aikuistuneen tyttärensä tai poikansa rajoja.
 
Avioliitossa terve kehitys merkitsee, että kumpikin puoliso tunnistaa sekä oman että toisen erillisyyden ja minän rajat ja että kumpikin kunnioittaa näitä rajoja. Rajat eivät pysy aina samanlaisina vaan ne muuttuvat elämän eri aikoina ja tilanteissa.
 
Jos ei tunnista rajaa, jossa ”minä” loppuu ja ”sinä” alkaa, on hyvin vaikea kohdata toinen toistansa. Kun puolisoiden rajat toistensa suhteen ovat epäselvät, niin syntyy ongelmia. On vaikea olla toisen tukena tai lohduttaa toista. Tunteet, toiveet, unelmat, pyrkimykset, pahat olot, ongelmat jne. täyttävät yhteisen elämän ja oman mielen hallitsemattomina. Mikä on sinun ja mikä on minun? Asioihin ei saa otetta, eikä vaikeita asioita voi ratkaista. Sen sijaan niitä pompotellaan toinen toiselle. Selvyyttä ei synny. Tuloksena on suuri hämmennys ja sekamelska.
 
Kun tunnistaa ja ottaa vastuun omista ongelmistaan (esim. aiheeton mustasukkaisuus), niin sitä ei enää vyörytä syytteeksi ja taakaksi toiselle. On tärkeää oivaltaa, että kun itsellä on paha olo, se omaa pahaa oloa, ei puolison. Omasta ahdistuksen tunteesta ei puolison tarvitse ahdistua. Jos hän sen sijaa uppoaa puolisonsa pahaan oloon, hän ei kykene lohduttamaan ja auttamaan häntä. Kun oivaltaa, että paha olo on puolison juttu, rohkenee helpommin lähestyä häntä ja olemaan tukena. Myötäeläminen ei tarkoita, että itsenkin kuuluisi lamaantua ahdistuksesta, kun toisella on vaikeaa. Jos molemmat puolisot ovat samassa suossa, niin kumpikaan ei voi auttaa toista. Puolisoa voi auttaa suosta vain silloin, kun itse on kovalla maalla.
 
Erillisyys koskee myös toiveita tai odotuksia vaikkapa kesäloman tai joulun vieton suhteen. Vaikka kumpikin tarkoittaisi hyvää, voi tuloksena olla riitaa, pettymyksiä ja kokemus siitä, että omat toiveet eivät tulleet täytetyiksi. On tärkeää oivaltaa, että itsellä ja puolisolla on kummallakin omat odotuksensa. Se avaa mahdollisuuden lähestyä ja jutella: ”Mitä odotuksia sinulla on ja mitä minulla? Minkälaisin ratkaisuin kummankin toiveita voidaan toteuttaa?” Tämä avaa mahdollisuuden siihen, että molemmat tulevat kuulluiksi ja huomioonotetuiksi.
 
Erillisyys voidaan kokea pelottavana. Enkö enää rakastakaan puolisoani, kun minulla on omat erilliset tuntemukseni, toiveeni ja odotukseni? Uskallanko kertoa niistä toiselle? Kestääkö hän kuulla niitä, ahdistuuko niistä vai mitätöikö ne? Näiden kysymysten pohtiminen kertoo, että rajat ovat vielä epäselvät ja hahmottumattomat.
 
Omien rajojen mitätöinti tai vähättely kasvattaa ajan mittaan sisäistä suuttumusta ja tyytymättömyyttä itseä ja kumppaniaan kohtaan. Puolison rajojen mitätöinti tai vähättely pakottaa puolison ottamaan etäisyyttä.
 
Ihmissuhteissa rajojen tunnistaminen ja niiden kunnioittaminen ei siis ole tie etäisyyteen vaan juuri ne avaavat mahdollisuuden läheisyydelle ja elämän jakamiselle.
Jouko Vesala

Syyskuu 2008

Intiimi läheisyys on kahden minän kohtaamista

INTIIMI LÄHEISYYS ON KAHDEN

MINÄN KOHTAAMISTA

Eteläafrikkalaisella ystävälläni on kaksi noin 20-vuotiasta tytärtä. Ystäväni pohdiskeli kerran eräässä puheessaan isyyttään. Hän puhui hyvin lämpimästi tyttäristään ja kertoi, miten hän oli pyrkinyt kasvatuksessaan tukemaan tyttäriään sellaisina kuin he olivat. Vuosien karttuessa tyttärien erityiset lahjat ja luonteenpiirteet tulivat esiin, mutta isä pysyi edelleen avoimena kaikelle sille, mitä tyttäristä saattaisi tulla. Kuulosti siltä, että tuon isän rakkaus ikään kuin houkutteli tyttäristä heidän minuutensa esiin.
 
Nyt tytöt ovat tulleet naimaikään ja isälle nousi huoli, kun eräs äiti yritti järjestellä pojastaan sulhasta toiselle näistä tyttäristä. Pian ensi tapaamisen jälkeen nuorukainen ryhtyi muokkaamaan tyttöystäväänsä mieleisekseen. Isän huoli kasvoi ja hän sanoi sulhasehdokkaalle: ”Et ole sopiva tyttärelleni, koska olet sokea niille mahdollisuuksille, joita tyttäressäni on. Et rakasta tytärtäni sellaisena kuin hän on.”
 
Narsistinen kulttuurimme suosii muokkaamista – sekä oman kehon että toisen ihmisen. Narsistisessa parisuhteessa puolison erillisyys on jotain aivan sietämätöntä. Narsistille toiset ihmiset ovat häntä varten ja hänen käytettävissään; suhteessa on yksi subjekti ja yksi objekti. Narsistin maailma on mustavalkoinen: ihmiset hän jakaa ystäviin ja vihollisiin – puolison kahtia, mustaan ja valkoiseen. Puolisossaan narsisti palkitsee ja palvoo kaikkea sitä, mikä suostuu, antaa, joustaa ja ihailee häntä. Pahaa, torjuttavaa, muokattavaa tai tuhottavaa on kaikki se, mikä edustaa puolison omaa tahtoa.
 
Kaija Maria ja Lari Junkkari kirjoittavat: ”Mitä narsistisempi kulttuuri, sitä vaikeampaa on kestävän parisuhteen ja tasapainoisen seksuaalisuuden luominen. Narsismiin liittyy kyvyttömyys vastavuoroiseen, molemminpuoliseen suhteeseen, koska toinen ihminen on oman mielihyvän tai muun mahdollisen hyödyn kohde. Intiimi, aidosti läheinen parisuhde edellyttää kuitenkin kahden minän kohtaamista. Mitä narsistisempi ihminen, sitä vähemmän hän pystyy tuntemaan empatiaa, myötätuntoa, toista ihmistä kohtaan.” (Läsnä ja lähellä, seksuaalinen viisaus parisuhteessa, Kaija Maria ja Lari Junkkari, Otava 2006, s.22)
 
Meistä suomalaisista eteläafrikkalaisen isän puuttuminen tyttärensä asioihin saattaa tuntua vieraalta, mutta tuo isä oli oivaltanut jotain oleellista rakkauden olemuksesta. Rakkaus on herkkä näkemään mahdollisuuksia. Rakkaus on kiinnostunut toisesta sellaisena kuin hän on.
 
Rakkaus luo tilan toiselle olla oma itsensä.
 
Timo Poikolainen
perheneuvoja

Syyskuu 2008

Arjen paritanssia

ARJEN PARITANSSIA

Kesä vie monet pariskunnat yhteisen harrastuksen pariin – kesäisiin lavatansseihin. Parisuhteen ja avioliiton hoitamiseen yhteinen tanssiharrastus puolisonsa kanssa on eräs mitä mainioin keino.
 
Joka päivä avioliitossa harjoitetaan vuorovaikutustanssia. Se on kommunikointia, puhumista —  kaikenlaista keskinäistä vuorovaikutusta. Myös puhumattomuus on vuorovaikutusta. Sillä haluan sanoa jotakin puolisolleni.
 
Arjessa tulee usein tilanteita, jossa hyvinkin pienet asiat saavat suuren merkityksen. Kun toista ei oikein ymmärrä tai toinen ei puhu omista tunteistaan tai tarkoitusperistään, niin seurauksena on paljon väärinkäsityksiä. Ei ihme, että siinä pettyy, turhautuu ja harmistuu puolin ja toisin. Keskinäinen tanssi ei suju – rytmi on erilainen eikä toinen toistensa liikkeet kohtaa. Harvinaista ei ole sekään, että puolison kiinnostus tanssiin hiipuu ja hän on parketilla enää yhdellä jalalla. Usein toinen pyrkii sitä innokkaammin tai epätoivoisemmin saamaan puolisoa takaisin vuorovaikutuksen parketille kommunikoimaan ja puhumaan. Mitä innokkaammin toinen yrittää, sitä haluttomampi puoliso puolestaan on.
 
Avioliitossa muodostuvat helposti roolit, jossa toinen puoliso aktiivisesti jopa epätoivoisesti yrittää saada kumppaninsa puhumaan. Tämän seurauksena hän vain vetäytyy pois yhteydestä. Pian ollaan tilanteessa, jossa aktiivisempikin osapuoli lopulta turhautuu ja vetäytyy. Puhutaan ”takertuja-vetäytyjä” –pareista, ”vetäytyjä-vetäytyjä” –pareista sekä ”takertuja-takertuja” –pareista. Nämä kolme mallia ovat tyypillisimpiä epäonnistuneen paritanssin rooleja.
 
Keskinäinen kommunikaatio muodostuu negatiiviseksi vuorovaikutuskehäksi. Kumpikin turhautuu ja etääntyy kumppanistaan. Keskinäinen vuorovaikutus rakentuu ns. suojatunteista (esim. suuttumusta, syyttelyä, pettymystä, mykkäkoulua, puolustautumista), joilla peitetään omat ensisijaiset tunteet (esim. riittämättömyyttä, avuttomuutta, yksinäisyyttä, pelkoa, erilaista kaipuuta). Aina kun vuorovaikutus lähtee ns. suojatunteiden ilmaisemisen uralle, on seurauksena negatiivinen vuorovaikutuskehä. Tanssi ei tule onnistumaan.
 
Omien ensisijaisten tunteiden ilmaiseminen johtaa lähes poikkeuksetta myönteiseen vuorovaikutuskehään. Ensisijaisten tunteiden ilmaiseminen on hyvin pelottavaa. Siinä avaa oman suojakuorensa. Jos joskus on tullut loukatuksi, kun on ilmaissut esisijaisia itselleen hyvin herkkiä tunteita, ei kovin helposti ota enää samaa riskiä. Aina ei edes tunnista tai osaa kertoa omia herkimpiä tunteitaan. Toinen ei aina osaa tunnistaa puolisonsa hyvin herkkiä tunteita ja tahtomattaan loukkaa kumppaniaan.
 
Avioero on erityisen surullinen jopa turha silloin, kun näkee, kuinka molemmilla puolisoilla on paljon rakkautta ja välittämistä toinen toistansa kohtaan. Tämä rakkaus ja välittäminen ei vain kohtaa. Tuloksena on turhautumista ja epätoivoa — vetäytymistä, yksinäisyyttä ja toisen moittimista.
 
Kaiken kaikkiaan tarvitaan paljon turvallisuutta, että uskaltaa ilmaista itselleen herkkiä tunteita. Usein ulkopuolisen ammattiauttajan apu on tarpeen. Ei ole helppoa tunnistaa ja päästä kiinni negatiiviseen vuorovaikutuskehään. Vielä vaikeampaa on tunnistaa omia ensisijaisia tunteitaan ja kiintymystarpeitaan. Niiden kertominen puolisolleen on aika haastava asia. Ei todellakaan helppoa.
 
Uuden vuorovaikutustanssin opettelu vie aikaa, mutta se on palkitsevaa. Varpaille astumisia tulee, mutta periksi ei kannata antaa. Ensisijaisten tunteiden ilmaiseminen puolisolle usein muuttaa kuvaa minusta toiselle (muuttaa toisen kuvaa itsestä)– avaa uuden näkökulman puolisoon ja yhteiseen elämään.
 
Monella tapaa hyvää tanssillista kesää oman puolison kanssa!
 
 
Jouko Vesala

 

Kesäkuu 2008

Kun on tunteet

KUN ON TUNTEET

Aika usein ajatellaan, että tunteet kuuluvat enemmän naisten maailmaan kuin miesten. Työssä tavan takaa kuitenkin ilmenee, että tunteita on kaikilla ihmisillä. Ihminen yksinkertaisesti on rakentunut niin, että kun hän on yhteydessä maailmaan, ihmisiin, asioihin, tapahtumiin, hänessä herää erilaisia tunteita. Jopa aamulehden lukeminen saattaa herättää tunteita. Kerberoksen oivaltava pilapiirros voi naurattaa ja saada hyvälle tuulelle. Joku uutinen puolestaan mahdollisesti kovastikin suututtaa.
 
Tunteita on kaikilla, naisilla, miehillä, nuorilla, lapsilla. Mitä pienemmästä ihmisenalusta on kyse, sitä estottomammin hän ilmaisee kulloinkin, miltä tuntuu ilo tai kiukku. Mitä enemmän ja monipuolisemmin tunteet ovat sallittuja ja ne otetaan vastaan, sen onnellisempaa lasten elämä on. Kun lapsella ja nuorella on ympärillään edes yksi aikuinen, joka syvällisesti ymmärtää ja hyväksyy, lapsi on ”pelastettu”. Turvallisessa vuorovaikutuksessa lapsi kasvuvuosinaan oppii luottamaan itseensä ja rakastamaan ja arvostamaan itseään, omia ajatuksiaan ja tunteitaan. Tällainen lapsi ei ole myöhemminkään tuuliajolla maailman myrskyissä. On todennäköistä, että hän on oppinut kunnioittamaan muita ja on kiinnostunut, miltä toisesta tuntuu ja pystyy luomaan läheisiä ihmissuhteita. Toivottavasti pystyy myös pitämään selkeät rajat huonosti kohteluun, ei suostu mihin tahansa.
 
Tunteita on siis joka ikisellä ihmisellä. Eroja syntyy siinä., miten tiedostamme omia tunteitamme, miten olemme oppineet käsittelemään niitä, otammeko vastuun omista tunteistamme, vai syytämmekö muita pahasta olostamme. Esim koulukiusaaja saattaa olla niin ahdistunut omasta tiedostamattomasta avuttomuudestaan ja epävarmuudestaan, että yksinäisen koulukaverin ulospäin näkyvä orpous laukaisee raivon, jota kiusaaja perimmältään tuntee itseään kohtaan, kiusaaja ei vain itse ole tietoinen omasta hädästään. Jos kiusaaja tulisi tietoiseksi omista ongelmistaan, se olisi hänestä sietämätöntä. Niinpä hän tarvitsee ulkopuolisen kohteen, ettei vain kukaan hoksaisi kiusaajan omia puutteita.
 
Vaikka olisi sinut oman tunnemaailmansa kanssa, mutta ei ilmaise niitä, muut eivät voi saada käsitystä. Rikkainta olisi, jos voisi läheisimmälleen vapaasti ilmaista niin hellyyden kuin ärtymyksenkin. On perheitä, missä tukahdutetaan kiukun ja suuttumuksen tunteet ja on myös perheitä, missä on lähes mahdotonta ilmaista kiintymyksen ja hellyyden tunteita tulematta pilkatuksi.
 
Tunteet ovat tarpeellisia ja ne antavat väriä ja makua elämään. On välttämätöntä onnellisen parisuhteen kannalta riittävän usein ilmaista rakkauden ja välittämisen tunteita. Yhtä tärkeä on myös pystyä rakentavassa hengessä keskustelemaan asioista, jotka ärsyttävät, jotta saataisiin tarpeellinen muutos aikaan.
Riitta Palomäki
perheneuvoja

Helmikuu 2008