Kenellä on kulta?

KENELLÄ ON KULTA?

 

Kuulin hiljattain päivitetyn version kultaisesta säännöstä.  Kenellä on kulta, se sanelee säännöt. Valitettavasti uusi versio kaikessa julkeudessaan on järisyttävän tosi kuva ajastamme. Taloudellisen vallan kanssa vastapäätä istuneet eivät ole voineet olla näkemättä yhteiskuntaamme ohjaavan kullan kylmiä ja kovia kasvoja. Joskus lomautukset, irtisanomiset ja etenkin niillä uhkailu näyttävät saavan väkivallan piirteitä. Taloudellinen väkivalta on yksi alistamisen ja vallankäytön muoto.

 

Taloudellista väkivaltaa harjoitetaan valitettavasti myös monessa lähisuhteessa ja perheessä. Joku saattaa estää kumppaniaan hakemasta työtä tai opiskelemasta. Toinen elää puolisonsa siivellä tuhlaten itse omat tienestinsä mihin haluaa vaatien puolisoa maksamaan pakolliset laskut, ostamaan ruuat ja vaipat. Eipä ole harvinaista omien tulojen salaaminen puolisolta ja perheen nöyryyttävä pitäminen köyhyydessä. Yhden juomat saavat maksaa paljonkin, muiden ei. Kenellä on kulta, se alistaa, kontrolloi, kiristää, harhauttaa ja vaatii muilta tarkkoja selvityksiä.

 

Raamatusta tuttu kultainen sääntö ”kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille” vie suoraan moraalin ytimeen: empatiaan. Jos puolisoilta löytyy hyvää tahtoa ja kykyä asettua toisen asemaan, perhe voi hyvin vaikka taloudellisesti olisi niukkaakin. Ja toisaalta, jos empatiaa puuttuu, mitkään vuorovaikutustaidot eivät auta ja lukemattomat parisuhdekurssitkin valuvat aivan hukkaan.

 

Joskus pyydän asiakkaitani vaihtamaan tuolia istunnon aikana ja asettumaan konkreettisesti toisen asemaan. En ole vielä tavannut ketään, jolta tämä yleisinhimillinen kyky olisi täysin puuttunut. Toki roolin vaihtaminen on joillekin työlästä, mutta harjoitus tekee mestarin. Empatiaakin voi harjoitella!

 

Jos kysyisin puolisoltasi teidän perheen rahojen käytöstä, mitä hän mahtaisi vastata? Minkä hän kokee hyvänä? Entä millaisia toiveita hän ehkä esittäisi? Jos kysyisit perheenne nuorilta vaikkapa lomabudjetin käyttämisestä, niin mihin he haluaisivat yhteisiä rahoja käyttää? Jo pelkän toisen asemaan asettumisen avulla saatat saada hyviä näkökulmia, mutta kannattaa kuitenkin yhdessä keskustella ja kysellä kunkin perheenjäsenen toiveita.

 

Mitä sinä tahdot, että toiset tekisivät sinulle? Tee vaikka viiden kohdan lista: lämmin kosketus, pikku yllätys, valmis voileipä, niskahieronta, hetki aikaa. Tee siis oma listasi, tuo äskeinen oli minun. Kun olet listasi tehnyt, toteuta niistä yksi toive. Älä itsellesi, vaan omalle kullallesi.

Timo Poikolainen
perheneuvoja

Mies, herää ajoissa!

Mies, herää ajoissa!
– pelastamaan perheesi!

(Kolumni on myös naisille.)

On hienoa, että miehet ovat viime vuosina alkaneet ottaa parisuhdevaikeuksissa yhä useammin yhteyttä perheneuvontaan! Miehillä on ollut hätä perheensä pelastamisen puolesta. Vaimo on uhannut erolla, eropaperit on haettu tai viety jo eteenpäin. Tässä vaiheessa pari tulee perheneuvontaan ja mies sanoo olevansa valmis tekemään kaikkensa perheen pelastamiseksi. On hyvä, että pari tulee hakemaan apua kriisiinsä. Ero on niin iso asia elämässä, että apu on usein tarpeen ja onneksi sitä on myös saatavilla eroprosessin eri vaiheisiin. Samalla nousee kuitenkin myös kysymys, olisiko parisuhteen kriisiin voinut havahtua jo aiemmin, ennen kuin tilanne pääsee liian pitkälle ja yhdessä jatkamisen edellytykset vaikeutuvat oleellisesti?

Se, miksi otsikossa huomioin erityisesti miehet, johtuu vaimojen kertomista kuvauksista. Tosin tässä yhteydessä on todettava, että toisinaan tilanteet ovat parisuhteessa päinvastoin eli otsikko on suunnattu myös osalle naisia! Vaimojen (ja toisinaan siis myös miesten) versioissa kuulen yleensä tuskastumista ja väsymistä siihen, että tilanne perheessä ja parisuhteessa on ollut epätyydyttävä jo pitkän aikaa, jopa useita vuosia! Kyllästyttyään lopulta siihen, että muutosta parempaan ei ole tapahtunut, nainen lähtee viemään suhdetta eron suuntaan, jotta jokin muutos tapahtuisi. Tämä viimeistään herättää miehen, joka nyt havahtuu tosissaan tilanteeseen ja motivoituu toimimaan parisuhteen ja perheen pelastamiseksi.

Toisinaan tämä herääminen auttaa, tilanne saadaan muuttumaan molempia tyydyttäväksi ja perheen yhtenäisyys pelastuu. Usein herääminen tapahtuu kuitenkin liian myöhään perheen koossa pysymistä ajatellen. Tällöin puolison motivaatio on jo ehtinyt hiipua pitkäaikaisen yrittämisen, pettymysten ja loukatuksi tulemisen myötä. Vaimo voi olla ajatuksissaan jo kaukana miehestä ja suunnitella eron jälkeistä elämää. Ero ei tietenkään aina ole huono ratkaisu eikä elämä pääty siihen. Toisinaan ero voi olla kahdesta vaihtoehdosta se tervehdyttävämpi, vaikka helppo se ei koskaan ole varsinkin, jos perheessä on lapsia.

Milloin on oikea aika herätä, että olisi ajoissa?

Jos haluat (ja toivottavasti haluat) hoitaa parisuhdettasi ja tehdä oman osuutesi perheesi hyvinvoinnin puolesta ajoissa, kiinnitä huomiosi tyytyväisyyteen. Jos huomaat itsestäsi tai kumppanistasi, että jompikumpi on tyytymätön elämäntilanteeseen, on aika havahtua ja selvittää mitä asialle voi tehdä. Me ihmiset ilmaisemme tyytymättömyyttämme eri tavoin: Joku nalkuttaa, valittaa ja haastaa riitaa siinä missä toinen vetäytyy, ei puhu tai oireilee käytöksellään muutoin. Esimerkiksi vuorovaikutusongelmat, seksuaalinen haluttomuus ja uskottomuus viestittävät usein siitä, että taustalla on ollut epätyydyttävä parisuhde.

Mitä voin tehdä parisuhteeni ja perheeni hyväksi?

Tarkkaile itsesi ja kumppanisi toiveita ja tarpeita! Yhtä tärkeää kuin on ilmaista omia toiveitaan ja tarpeitaan toiselle selvästi, on tärkeä myös tiedustella kumppanin toiveita ja tarpeita. Mitä minä toivon sinulta / parisuhteeltamme? Mitä sinä toivot minulta / parisuhteeltamme? Mikä tekee minut / sinut onnelliseksi?

Kunnioita toiveita ja tarpeita ottamalla ne huomioon! Pyri mahdollisuuksien mukaan toimimaan niin, että molempien toiveita pystyttäisiin toteuttamaan ja tarpeita täyttämään. Toiveiden ja tarpeiden on kuitenkin oltava sellaisia, että ne eivät loukkaa tai aiheuta kenellekään fyysistä tai psyykkistä vahinkoa tai haittaa.

Älä odota, että muutokset tapahtuisivat itsestään! Jotta muutoksia voisi tapahtua perheessäsi ja parisuhteessasi, ne vaativat myös sinun huomiotasi. Tilanteen huomioon ottaminen johtaa usein oman käyttäytymisen tarkistamiseen ja muuttamiseen itseä ja kumppania kuunnellen. Jokainen meistä voi muuttaa vain itseään…

Muista: Myönteiset muutokset ovat elämässä mahdollisia! Joskus on hyvä hakea muutokselleen pontta ja tukea ulkopuoliselta auttajalta. Ajoissa asioihin herääminen auttaa parhaiten pelastamaan perheesi!

 
Perheneuvoja Minna Matilainen

Sanat luovat todellisuutta

Sanat luovat todellisuutta

Suomalaisessa avio- tai avoliitossa usein tyytyväisyyden, onnellisuuden tai hyvän sanat jäävät vähiin tai puuttumaan ehkä kokonaan. Kun parisuhteessa menee suhteel-lisen hyvin, niin se mielletään normaali-tilaksi. Siitä ei puhuta sen enempää. Kun menee huonosti, niin silloin on tärkeää huomauttaa tai moittia.

Näin toimittuna ne sanat, jotka sanotaan ääneen, ovat enemmän moitteen ja huomautusten sanoja. Siis ilmassa on ääneen sanottuna enemmän moitetta ja huomautuksia kuin onnellisuuden, tyytyväisyyden ja kiitollisuuden ilmauksia. Tämä luo mielikuvaa, että suhteessamme on enemmän puutteita kuin hyvää. Sanat luovat suhteen todellisuutta. Hyvät sanat luovat hyvää todellisuutta ja ikävät sanat ikävää todellisuutta.

Miltä tuntuisi sanoa yhä useammin puolisolleen: ”näytät tänään komealta/ kauniilta/ miehekkäältä / viehättävältä” tai ”tuntuu hyvältä elää kanssasi” tai ”iloitsen siitä, että olet kumppanina” tai ”kiitos, kun vaihdoit kesärenkaat; kiitos, kun pesit jälleen kerran pyykkini, teit ruokaa, siivosit keittiön, sijasit vuoteemme, nukutit lapsen …jne.”. Lukemattomia pieniä arjen tekoja, jotka usein ovat liian itsestään selviä. Kuinka usein huomaamme ja ilmaiselle ääneen ilomme siitä, että puolisoni on tehnyt niin? Ääneen sanotut sanat vahvistavat arjen pienten itsestään selvien hyvin tekojen merkitystä. Jos jokin näistä pienistä asioista jää tekemättä, niin siitä kyllä kuulemme.

Mikä estää arjessa hyvien sanojen sanomisen? Joskus sisäämme on kertynyt loukkaantumista tai suuttumusta. Ne estävät tehokkaasti hyviä sanoja. Joskus ujous, joskus mielikuva siitä, että toinen ei usko tai ei ota vastaan sitä hyvää, mitä sanon. Tämä on kuitenkin kuulijan ongelma, ei sanojan. Voikin kysyä, miksi minun on niin vaikea ottaa vastaan hyviä sanoja?

Joutuuko sitten koko ajan ”hokemaan” toiselle kiitosta? Hokeminen, jos kiittäminen on sitä, syö sanoilta uskottavuuden. Sanoilla tulee olla uskottavuutta ja olla totta sa-nojalle, jotta niillä on merkitystä hyvässä. Toisaalta voi kysyä: miksi sitten tyytymät-tömyyden ja moitteiden sanoja pitää niin paljon viljellä? Mitä hyvää ne ovat saaneet aikaan vuosien saatossa?
Hyvät sanat luovat turvallista tilaa, jossa on mahdollista käsitellä suhteeseen liittyviä vaikeita, kipeitä ja pelottavia asioita.

Sanoilla luodaan ja ylläpidetään yhteyttä, keskinäistä suhdetta. Hyvillä sanoilla hyvää suhdetta, ikävillä sanoilla ikävää suhdetta. Ilmaistu kiitollisuus tuo suhteeseen iloa.
Hyvät sanat ovat hellyyttä ja puolison hyväilemistä. Sanat vahvistavat fyysisen hel-lyyden ja hyväilemisen kokemusta – rakastettuna olemisen kokemusta.

 

Suunvuoro,  radiokolumni 27.3.2009, Jouko Vesala

Pienten lasten päivähoito

Pienten lasten päivähoito

– tutkittu tieto käytännössä

Viimeisen kuukauden aikana on käyty julkista keskustelua lasten kasvatuksesta: tuleeko äidin olla kotona hoitamassa pientä lastaan vai voidaanko pieni lapsi laittaa päivähoitoon? Mitä tulee ottaa huomioon pienten lasten kasvuolosuhteita järjestettäessä tämän hetkisen tutkitun psykologisen tiedon valossa, jotta lasten kasvuolosuhteet voisivat olla optimaaliset?
Sysäyksen tämän puheenvuorooni antoi psykologian prosessori Liisa Keltinkangas-Järvisen asiantunteva puheenvuoro helmikuun alussa Radio-Suomessa.

Lasten kasvatusvastuu kuuluu vanhemmille. Yhteiskunta kuitenkin luo edellytykset, miten vanhemmat voivat oman kasvatusvastuunsa hyvin hoitaa. Tämä merkitsee riittäviä taloudellisia resursseja koti- ja päivähoitoon sekä järjestelyjä työelämässä.
Lapsen kiintymyssuhdemalli kehittyy kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana. Turvallisen kiintymyssuhteen edellytyksenä on riittävän pitkä ihmissuhde yhteen henkilöön, useimmiten äitiin. Noin 9 kuukauden iässä lapsi alkaa vierastaa ja se kestää noin puoleentoista ikävuoteen asti. On tärkeää, että lapsi voi olla kotona äidin kanssa tämän ikävaiheen yli. Puolentoista ikävuoden jälkeen lapsen optimaalinen hoitopaikka on edelleen koti. Hoitajana voi olla muukin kuin äiti. Tärkeää on, että hoitaja on pysyvä, ei vaihdu. Noin kolmevuotiaat lapset ovat valmiit päiväkotiin, mutta heidänkin kohdalla tiettyjen ehtojen tulee täyttyä. Laajat tutkimukset osoittavat, että 3-4 –vuotiaan päivähoidossa tulee ottaa huomioon seuraavat asiat: 1) ryhmäkoko voi olla enintään 8 lasta, sillä sosiaaliset taidot opitaan pienessä ryhmässä, 2) hoitajien pysyvyydellä on suuri vaikutus ja 3) hoitopäivän pituus saa olla enintään 6 tuntia. Tutkimuksissa on todettu, että 6 tunnin jälkeen lapsen kortisonitaso (stressihormoni) nousee merkittävästi.  Miltähän meistä aikuisista tuntuisi tehdä meluisassa työpaikassa jatkuvasti 10 tunnin työpäiviä??

Meillä Suomessa on panostettu lastenhoitajien koulutukseen paljon. Heidän motivaationsa on korkea. Päivähoidot tilat ovat erinomaiset. Vaikka suurin osa lapsista voi hyvin, niin miksi yhä useampi lapsi tarvitsee erityistukea?

Näyttää siltä, että yhteiskunnan päätöksenteossa – niin valtakunnallisella tasolla kuin kunnallisella tasolla – on lähes mahdotonta ottaa huomioon psykologinen tieto lapsen kasvusta muuten kuin pullamössöisissä juhlapuheissa. Miten mahdollistaa, että asuntovelallinen vanhempi voi olla kotona lapsensa kanssa vähintään puolitoista vuotta, mielummin kolme? Miltä tuntuisi, jos Lahden kaupunginvaltuuston kevään strategiaseminaarissa Liisa Keltinkangas-Järvisellä olisi tunnin puheenvuoro ja hänen puheensa otettaisiin talouden raamipäätöksissä tosissaan? Mitä tiukempi on kunnan taloudellinen tilanne, sitä tarkemmin rahat tulee kohdentaa niin, että niistä saatava vaikutus on paras mahdollinen – erityisesti tämä koskee lastemme kasvua. Uskon vahvasti, että se säästää meiltä aikanaan erityisopetukseen kohdistuvia menoja ja meille kasvaa terveitsetuntoisia nuoria.
Nyt on aika vanhempien ja päiväkotien henkilökunnan nousta kapinaan ja vaatia, miten optimaaliset kasvun edellytykset voidaan turvata lapsillemme.

Suunvuoro, Radiokolumni 27.2.2009, Jouko Vesala

Harjoittelijana parisuhteessa

Harjoittelijana parisuhteessa

 

Elämä on aika monimutkaista, jos sitä tarkemmin tarkastelee. Yksi haastavimmista alueista siinä ovat ihmissuhteet – usein ennen muuta parisuhde. Kun joskus on vaikeaa ymmärtää edes itseään, miten sitten voisi oikeasti ymmärtää toista? Tunteista ja tärkeistä asioista puhuminen on vaikeaa, etenkin silloin kun on loukkaantunut ja pettynyt. Kun on toistuvasti kokenut, että toinen ei kuitenkaan kuuntele saati ymmärrä oikein, on helpompaa olla hiljaa, lakaista vaikeat asiat maton alle ja olla kuin niitä ei olisikaan. Puhutaan kauppa-asiat ja lasten kuulumiset ja hoidetaan arjen työt. Mutta kumpikin osapuoli jää pohjimmiltaan yksin, todellista kohtaamista vaille.

Joskus parisuhde vaikuttaa lähinnä taistelulajilta. Kumpikin hioo aseitaan, joilla voi satuttaa toista yhä pahemmin ja uusin tavoin. Loukkaantuminen ja ylpeys kasvattavat kumppanusten väliin muurin, jonka yli sitten herkempänä hetkenä yritetään vähän kurkistella, lepytellä. Että eikös meillä sittenkin ole ihan hyvä olla yhdessä, vaikka ihan muuta on annettu toistemme ymmärtää. Onhan meillä vielä rakkautta, onhan?

Kaiken vaikeuden, väärinymmärrysten ja loukkaantumisten takana pareilla on usein valtavasti rakkautta toisiaan kohtaan ja kaipausta lähemmäs toista. Se – pitkä parisuhde – vain on niin vaikea laji. Harvaa meistä on opetettu pyytämään anteeksi saati näyttämään omaa haavoittuvuuttamme ja tarvitsevuuttamme. Loukkaantuneena on vaikeaa kuunnella toista, suhtautua avoimesti. Minusta on lohdullista ajatella, että me kaikki olemme elämän ensikertalaisia, oikeastaan harjoittelijoita. On luonnollista, että emme aina osaa – kuinka voisimmekaan?

Kun suhtaudumme itseemme ja toisiimme parisuhteen harjoittelijoina, voimme katsella vaikeuksiamme vähän armollisemmin silmin. Sinä olet yrittänyt noilla keinoilla, noilla eväillä mitä olet saanut – minä puolestani omillani. Välillä menee pieleen, ja pahasti. Mutta harjoittelijalla on oikeus epäonnistua, tehdä pahojakin virheitä. Niitä voidaan sitten selvitellä, niistä voidaan selvitä eteenpäin.

Harjoittelemiseen kuuluu kuitenkin myös vastuuta. Vastuuta siitä, että oikeasti pyrkii oppimaan, tekemään parhaansa ja muuttamaan tarvittaessa tyyliään. Usein se merkitsee kuuntelemisen ja omasta puolestaan puhumisen opettelua. Vastuunottoa parisuhteen harjoittelussa voi olla myös ulkopuolisen avun hakeminen.

Eräs asiakkaani tuli vastaanotolle yksin. Hänen puolisonsa ei tullut kuulemma siksi, että hänen mielestään vain hullut tarvitsevat minkään sortin terapiaa ja hän ei ole hullu. Sittemmin pari erosi. Itse jäin ihmettelemään tätä vanhanaikaista käsitystä. Me remontoimme kotimme ja huollatamme automme, kutsumme korjaajan ties mille koneillemme. Miksi ihmeessä sitten emme huolehtisi paljon tärkeämmästä, parisuhteesta, kun siinä on menossa jotakin pieleen tai vaikka kun keskusteluyhteys reistaa? Joskus voi olla hulluutta jättää tilaisuus käyttämättä.

Perheneuvojan vastaanotolla istutaan puolentoista tunnin ajaksi kerrallaan peilaamaan omaa suhdetta ja sen tilannetta. Perheneuvojan tehtävänä on auttaa parin kumpaakin osapuolta kertomaan asioista omalta kannaltaan ja pitää huolta siitä, että kumpikin tulee kuulluksi. Syyllisiä ongelmiin ei etsitä, syitä kylläkin. Ulkopuolisen kysymykset voivat auttaa paria näkemään tilannettaan toisenlaisista näkökulmista, sekä löytämään pikkuhiljaa siihen helpotusta. Jo se, että välillä istutaan kaikessa rauhassa puhumaan ”meistä”, on monelle hyvin tärkeää. Vähitellen yhteys voi löytyä. Harjoittelijat oppivat taas vähän lisää.

 

Heli Pruuki
Perheneuvoja
Lahden seurakuntayhtymän perheasiain neuvottelukeskus

Näkevät silmät

Näkevät silmät

Pieni tyttö suuttui äidilleen. Raivon kyyneleet silmissään hän juoksi metsään ja huusi raivonsa ilmoille: ”Minä vihaan sinua!”, hän huusi. Mitä kaiku vastasi? ”Minä vihaan sinua, minä vihaan sinua, minä vihaan sinua…”
Joskus tuntuu, että meillä olisi päässämme silmälasit, joilla näkee oikein selvästi sen, mikä puuttuu ja sen, mikä on huonosti, väärin tai ankeaa. Sitten keskitymme näihin asioihin. Päivät tuntuvat harmailta ja aurinkoisissakin päivistä löytyy valittamisen aihetta. Kaikkea kurjaa ennakoivissa ja lietsovissa ajatuksissaan voi suorastaan kieriskellä. Etenkin riitaisassa perheessä saatetaan kärvistellä tällaisessa ikävien ajatusten ja naljailevan puheenparren kierteessä. Kun odottaa huonoa, on aika varmaa, että sitä saakin. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Mitä tapahtuisi, jos ottaisimmekin pois nuo kehnot, vääristävät silmälasit? Näkisimme varmaankin paremmin koko elämän, kaikkine haasteineen mutta myös rikkauksineen. Näkisimme myös sen, mikä on. Ja sen, mikä on hyvää, oikein ja kaunista.
Sillä meillä jokaisella on elämässä tärkeitä asioita. Valtavan paljon. On surullista, jos huomaa läheisen ihmisen arvon ja merkityksen vasta, kun tämä sairastuu vakavasti tai joutuu onnettomuuteen. Surullista, jos oma terveys ja elämä tuntuvat kullanarvoisilta vasta niiden menettämisen äärellä. Surullista, jos vaivannäkö parisuhteen tai perheen eteen tuntuu tärkeältä vasta sitten, kun ero on jo tosiasia ja kaikki osapuolet henkisesti vereslihalla. Surullista, jos lapset ehtivät aikuisiksi ennen kuin vanhemmat ymmärtävät lapsuusvuosien ohikiitävyyden.
Kiitollisuus on näkevät silmät ja sydän, joka ymmärtää kiittää. Tänään on hyvä päivä kiittää, sanoa ”kiitos” elämälle, läheiselle ihmiselle, Jumalalle. Kiitos läheisistäni, kaikista rakkaistani – jokaisesta erikseen: perheeni jäsenistä, ystävistä, sukulaisista, tuttavista, kohtaamisista. Kiitos kodista. Kiitos arjesta ja sen puuhista. Kiitos työstä ja harrastuksista, elämäntehtävistä, pienistä ja suuremmista. Kiitos tästä kauniista maailmasta ja sen vehreästä luonnosta. Kiitos elämästä, siitä että saan elää tämän ainutkertaisen elämän. Kiitos, että saan olla tämä minä. Kiitos että saan kokea tämän kauniin, valoisan kesän.
Pieni tyttö meni takaisin äitinsä luo. Hän pyysi anteeksi rumia sanojaan. Äiti otti hänet syliin ja halasi häntä lujasti. Tyttö meni takaisin metsään. Hän huusi ilmoille tunteensa: ”Minä rakastan sinua!” Ja kaiku vastasi tälläkin kertaa.

 

Heli Pruuki
Perheneuvoja, Lahden seurakuntayhtymä

Ota haaste vakavasti – ja itsesi kevyesti!

Ota haaste vakavasti – ja itsesi kevyesti!

 

Elämä on niin vakava asia, että se kannattaa ottaa kevyesti, olen joskus puolileikilläni sanonut. Se, mitä ei voi tehdä pilke silmäkulmassa, kannattaa usein jättää tekemättä kokonaan. Itseään ei ainakaan kannata ottaa liian vakavasti, eikä tätä kirjoitusta. Tämä on kirjoitettu työviikon päätteeksi pilke silmäkulmassa sulkapallovuoroa odotellessa.

Haastan sinut ottamaan itsesi ja elämäsi hiukan kevyemmin, lopettamaan kädet rakoilla soutamisen. Nosta purje ja tartu peräsimeen. Elämän voimat ovat sinua vahvempia, et voi niitä voittaa, mutta aaltoja kannattaa lukea ja navakkaan vastatuuleenkin voi luovia.

Jos otit haasteeni vastaan, ota tyhjä paperi eteesi ja vedä sen keskelle katkoviiva. Kirjoita oikealle puolelle asioita, jotka tuovat tarkoitusta elämääsi. Millaisten juttujen jälkeen koet elämän mielekkääksi? Mikä lisää elämänhalua ja toivoa? Mikä nostaa pilkkeen sinun silmäkulmaasi? Listaa isoja ja pieniä asioita viime viikkojen ajalta.  Tee tämä ennen kun luet eteenpäin. No, nyt heti luit tämänkin. Arvasin ettet malttaisi!

Tee sitten lista asioista, joiden tekeminen ja kokeminen lisäävät tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden tunnetta. Ja taas isoja ja pieniä asioita. Seuraavaksi mieti, kummalle puolelle sijoittaisit sellaiset asiat kuin keinuminen lapsen kanssa, pitkittynyt oikeustaistelu, lottovoitto, kaurapuuro voisilmällä, työttömyys, luottamus, pilkkireissu veljenpojan kanssa, hyvä kirja, iva, säännöllinen elämän rytmi, musiikki, selvitetty riita, ystävät, eilen katsomasi televisio-ohjelmat, lämmin halaus, kateus, vierailu sairaalassa sukulaisen luona, shopbailu, Isä meidän -rukous, porno, naapurin ystävällinen tervehdys kadun toiselta puolelta…

Lopuksi alleviivaa sanat, joilla on erityistä merkitystä elämässäsi. Jos haluat viipyä tehtävän ääressä, voit myös pohtia, mikä saa vaikkapa sairauden tai jonkun muun elämän hankaluuden siirtymään vasemmalta puolelta oikealle. Tai muistele, millaiset sanat ja millainen kosketus vahvistivat sinua silloin, kun olit lapsi. Kenelle sinä voisit sanoa jotain merkityksellistä?

Kuulin kerran eräästä professorista, joka oli työvuosiensa aikana pitänyt jokaista työhuoneen ovelle koputusta oman arvokkaan työnsä häiritsemisenä, kunnes hän huomasi näiden keskeytysten arvon. Elämä kätkeytyikin juuri näihin kohtaamisiin, joissa vaihdettiin kannustavia sanoja eikä kartettu hankaliakaan kysymyksiä. Jäykät ja valmiit vastaukset kuljettavat meitä tutuissa maastoissa, mutta kysymykset voivat viedä meidät sinne, missä kukaan ei ole kulkenut. Usein hankala kysymys on arvokkaampi kuin mukava vastaus.

Monessa perheessä työttömyys, lomautukset, sairaudet ja ties mitkä elämän häiriköt koputtavat ikävästi ovelle ja uhkaavat tuttuja rutiinejamme. Vastoin omaa tahtoa elämään tulee tunteja, joihin emme ole varautuneet. Voisiko näihin odottamattomiin vierailuihin kätkeytyä jotain hyvin merkittävää ja ainutkertaista? Ei, älä vastaa tähän. Tee sinä kysymys elämäsi häirikölle, odottamattomalle vieraalle.

Timo Poikolainen
perheneuvoja

Onnellisuus

Onnellisuus

”Jos voisin elää elämäni uudelleen, aloittaisin paljain jaloin kävelyn varhemmin keväällä ja jatkaisin sitä pidempään syksyllä. Kävisin enemmän tanssimassa ja useammin karuselleissa. Poimisin enemmän päivänkakkaroita.” (Nadine Stair 85v)

Ihmisten onnellisuudesta on tehty paljon tutkimuksia. Useissa tutkimuksissa ovat toistuneet onnellisuutta lisäävien asioiden listassa seuraavat tekijät: ihmissuhteet, elämän tarkoituksen ja oman merkityksellisyyden kokeminen, optimismi tulevaisuuden suhteen, kyky kokea iloa ja kiitollisuutta ja kyky päästä vaikeuksien yli. Onnellisuuden kanssa ei korreloi kauneus, rikkaus, terveys tai älykkyys. Lottovoittajillakin elämä muuttuu onnellisemmaksi vain hetkellisesti.
Mistä onnellisuudessa on kyse? Kreikkalaisen filosofi Aristoteleen mukaan kaiken inhimillisen pyrkimyksen lopullisena päämääränä on eudaimonia, onnellisuus, (kukoistus) tai ehkä tarkemmin hyvä elämä, jossa ei ole kyse pelkästä onnellisuuden kokemuksesta.
Uskon, että onnellisuuden kokemisen merkittävin kysymys on suhtautumistapa elämään ja elämän eri tapahtumiin. Hyvän elämän/onnellisuuden toteutumisessa ei ole kyse pelkästään tästä hetkestä, vaan myös siitä kuinka ymmärrän elämäni aiemmat tapahtumat ja kuinka suhtaudun tulevaan. Menneisyyttä voi kirjoittaa uudelleen ja tulevaisuuden kirjoittaminen muokkaa tätä hetkeä.
Tunnettu psykologi ja ”onnellisuustutkija” Mihaly Csikszentmihalyi ( Flow, 2005) tutkittuaan onnellisuutta ja iloa tuottavia hetkiä ihmisten elämässä, kirjoittaa: Se, mitä löysin, oli, että onnellisuus ei ole jotakin, mikä tapahtuu. Se ei ole seurausta hyvästä onnesta tai sattumasta. Se ei riipu ulkoisista tapahtumista vaan pikemmin siitä, miten tulkitsemme ne. Onnellisuus on tila, johon jokaisen ihmisen täytyy yksityisesti valmistautua ja jota hänen täytyy vaalia ja puolustaa.
Jos haluat, voit tehdä seuraavan tehtävän:
”Elämässämme on monia asioita, suuria ja pieniä, joista voimme olla kiitollisia. Ota jonakin iltana paperia ja kynä ja kirjoita viisi asiaa, joista olet kiitollinen. Tee sama neljän viikon ajan saman viikonpäivän iltana. Tarkastele neljän viikon päästä, mitä ajattelet elämästä ja onnellisuudesta”.

Kristiina Silander
perheneuvoja

Rakkaus on

Rakkaus on

Missä elämäsi tilanteissa ja vaiheissa joku toinen ihminen on auttanut sinua tai muuten vaikuttanut siihen, millaiseksi elämäsi kääntyi? Missä elämäsi tilanteissa olet itse voinut olla apuna tai tukemassa toista ihmistä parempaan suuntaan?

”Rakkaus on käsi, joka hiljaa siirtää kohtalon syrjään.” Luin tämän lauseen hiljattain, ja siitä lähtien se on askarruttanut mieltäni. Muistan tuon lauseen siivittämänä monia tilanteita, jolloin joku ihminen on auttanut minua eteenpäin ja sillä tavoin vaikuttanut myös siihen, mitä seuraavaksi tapahtui. Nuo ihmiset elämäni eri vaiheissa tuskin itse tietävät tehneensä jotakin arvokasta minun ja elämäni kulun kannalta. Silti niin on. Pieni kohtaaminen, ymmärtävä katse, kädenpuristus, rohkaiseva sana – se voi olla toiselle ihmiselle jossain tilanteessa äärimmäisen tärkeä.

Rakkaus on käsi, joka hiljaa siirtää kohtalon syrjään. Yksi kokemus siitä, että tulee aidosti nähdyksi, kuulluksi ja todesta otetuksi, voi antaa toivottomalle ihmiselle käänteentekevän kokemuksen siitä, että toivoa sittenkin on. Yksi turvallinen aikuinen, vaikka naapuri, voi olla mullistavan tärkeä lapselle, joka joutuu elämään turvattomissa oloissa. Tärkeä siinä mielessä, että hän kokee, että on olemassa parempaa, että rakkautta on.

Toisen kuvauksen mukaan ”rakkaus on verbi”. Rakkaus on teon sana, se kuvaa jotakin tekoa tai toimintaa. Hollywoodilaisen filmiteollisuuden tarjoama kuva rakkaudesta onnellisena, kiihkeänä euforian tilana, pelkkänä eroottissävyisenä tunteena, on hämärtänyt käsitystämme siitä mitä kaikkea rakkaus on. Kun hollywoodilainen käsitys kuvaa rakastumisen ohimenevää hehkua, kestävä rakkaus merkitsee tunteiden lisäksi paljon muuta, etenkin tahtoa ja valintoja.

Rakkaus on tavallaan aika arkinen, jokapäiväinen asia. Se on vaikkapa sitä, että ajattelen asioita toisenkin kannalta, pyrin yhteiseen hyvään. Pidän lupauksista ja sopimuksista kiinni, olen luottamuksen arvoinen. Kunnioitan kumppaniani ja ihmisiä ylipäätään ja osoitan sen ottamalla heidät huomioon vaikka ihan pienin tavoin. Kun on vaikeaa, ymmärrän sen kuuluvan pitkään suhteeseen enkä hylkää toista. Pyydän anteeksi omia virheitäni ja suon myös toiselle tilan siihen, että hän on erehtyväinen. Rakkaus on sitä, että tahdon selvittää vaikeat asiat ja löytää takaisin välillemme yhteyden.

Juuri tietynlaisessa arkisuudessaan rakkaus on elämän kaikkein tärkein asia – se, mikä meitä kaikkia kannattelee. Ihmiset ovat pohjimmiltaan hyvinkin hauraita. Me jokainen vaikutamme toisiimme, joka hetki. Parisuhteessa, perheessä ja myös paljon laajemmin ihmissuhteissamme. Se on valtava vastuu. Ja etenkin se on valtava mahdollisuus.

 

Heli Pruuki
Perheneuvoja
Lahden seurakuntayhtymän perheasiain neuvottelukeskus

Koko kylä kasvattaa – kasvattaako?

Koko kylä kasvattaa – kasvattaako?

Olin reippaalla sauvakävelyllä Vesijärven rannalla. Oli ensimmäisiä pakkaspäiviä, mikä oli virkistävää loputtomalta tuntuvien sateisten ja synkkien viikkojen jälkeen.
 Sitten huomasin, että pari innokasta pikkupoikaa oli ennättänyt jäälle leikkimään, tosin rannan tuntumaan. Koska pakkasta oli ollut vain muutaman päivän, arvelin, että jää saattaa olla liian heikkoa, ainakin paikoitellen. Saman tien vastaan tuli nuori perhe työntäen lastenvaunuja. Ennen kuin ehdin kunnolla harkita, pyysin nuorta miestä huutamaan pojille, että tulisivat pois jäältä. Hän katsoi minua yllättyneenä ja ilmoitti, että eivät ne ole hänen poikiaan. Vastasin, että eivät ne ole minunkaan poikiani, mutta jää ei välttämättä ole turvallista. Jatkoin matkaani ja tunsin itseni typeräksi idealistiksi, jolle on joskus jäänyt päähän, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Kun olin vielä jonkinlaisen harmituksen vallassa tuli taas kaksi veljestä, jotka leikkivät jäällä. Vahingosta viisastuneena kysyin heiltä suoraan, tietävätkö heidän vanhempansa, että he ovat menneet jäälle. Molemmat vakuuttivat, että vanhemmat kyllä tietävät. Toinen pojista sitten näytti keskelle järven selkää ja sanoi: ”Kato tuolla noin kaukana kävelee yksi setä.”  Totesin, että niinpä näyttää kävelevän, mutta se ei silti ole viisasta. – Tämän tarinan hauska loppu on se, että muutaman päivän perästä taas osuin kävelyllä jäällä leikkiviin lapsiin. Ne olivat samat pojat ja he olivat jääleikeissään löytäneet toisensa. He leikkivät aivan rannassa ja heillä oli hauskaa. – Minulla ei ollut tarvetta sanoa mitään kenellekään, tuli vain hyvä mieli seurata kävelyn ohessa lasten iloista telmimistä.
 
Jäin miettimään, missä on turhan hössötyksen ja piittaamattomuuden raja. Vasta 12-vuotias voi ymmärtää liikennettä. Nämä pojat, joista kerroin, olivat arviolta 7-9-vuotiaita. Ei sen ikäisiltä voi odottaa, että he tietäisivät, mikä on turvallista ja mikä on vaarallista.
Tulee mieleen yksi ranskalainen perheterapeutti, joka vietti lapsuutensa Tunisiassa. Hän kertoi, että ei oikein voinut tehdä kepposia, koska kotimatkan varrella oli monta sukulaistaloa. Aina oli joku ikkunassa kyselemässä, mitä koulussa on tapahtunut. Ennen kuin hän ehti kotiin, kaikki tapahtumiset olivat jo äidin tiedossa. Tiedot huudeltiin ikkunasta ikkunaan.
 
Mikähän meillä Suomessa olisi hyvä tapa välittää? Tutkimuksissa on todettu, että Pohjoismaissa lapset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi kuin Etelä-Euroopassa. Meillä perheet ovat pieniä, sukulaisverkosto voi olla hajallaan ja ainakin lapsen kannalta liian harva. En tiedä, mikä olisi oikea vastaus.
Riitta Palomäki
perheneuvoja

Tammikuu 2009