Pisaroita

PISAROITA
Kaksi sanaa

 

Mitkä ovat tärkeimmät sanat kahden ihmisen välillä? Ovatko sanat aina tilannesidoksisia vai onko sanoja, jotka koskettavat kaikkia? Onko olemassa sanoja, jotka olisivat sopivat erilaisiin elämän hetkiin ja erilaisiin ihmissuhteisiin. Voisiko jotkin sanat sopia kaikkiin hetkiin. Jos saisit toivoa kuulevasi kaksi sanaa keneltä tahansa, mitä haluaisit kuulla?
Rakastan sua, olet tärkeä, miten voit, anna anteeksi, saat palkankorotuksen, arvostan sinua, älä välitä.
Onko noissa sanoissa joitakin, jotka haluaisit kuulla? Ehkä joltakin, ehkä jossain tilanteessa ja ehkä joskus – mutta sopivatko ne toiveeseesi usein?
Ystäväni kertoi kerran tarinan hetkestä, jossa sanat olivat tehneet häneen suuren vaikutuksen. Hän oli kuunnellut kahden miehen keskustelua. Syy, miksi hän selitti jääneensä kuuntelemaan, oli, että hän oli huomannut toisen miehistä sanovan keskustelun aikana lukuisia kertoja samat kaksi sanaa. Ne olivat jääneet kiehtomaan ystäväni mieltä. Hän kertoi miettineensä, että osaisipa samalla tavoin käyttää noita sanoja – paljon muuta ei tarvitsisikaan.
Kuuntelin häntä ja mietin, mitkä sanat voivat olla noin kiehtovia ja mitä sanoja voi toistaa useaan kertaan istuessaan vastapäätä toista ihmistä. Kiinnostukseni kasvoi. ”Kerro nyt”, sanoin hänelle odottaen draaman huippukohtaa ja kaikenkattavia sanoja.
– No melkein juuri nuo sanat, hän vastasi. Ehdin katsoa vain hämmentyneenä, kun hän jatkoi:
– ”Kerro lisää” – ne olivat ne sanat, ystäväni sanoi.
Toinen miehistä oli katsonut toista tiiviisti ja rauhallisella äänellä useamman kerran pyytänyt toveriaan kertomaan lisää siitä, mitä toinen oli sillä hetkellä miettinyt. Ihmettelin ystävääni ja ihmettelin niitä miehiä. Ihanko oikeasti? Draaman suuret sanat olivat: ”Kerro lisää”. Ystäväni hymyili ja katsoi suoraan silmiini. ”Ne ne olivat.”
Sanat jäivät piirittämään minua. Olen haastanut sanojen merkityskilpailuun muita sanoja niiden tilalle. Kyselin sanoja jopa kollegoiltani. Istuimme koulutuksen tauolla, kuusi ihmistä pöydän ääressä. Innostuin kysymään heiltä merkityksellisimpiä sanoja kahden ihmisen välillä. Sain kuulla monia hienoja sanoja ja katsella hiljaista miettimistä. Sitten yksi heistä sanoi jotain sen suuntaista, että ehkä sellaisia sanoja ei niinkään ole, vaan, että onko kuunteleminen se juttu.
Niin. Ehkä sana ”kerro”, ei ole sana vaan hiljaisuus tai toiselta nimeltään mielenkiinto tai kolmannelta nimeltään välittäminen.
Jos ne ovat sanoja, niin ne ovat ne sanat, joita huomaan itse hetkittäin kaipaavani. Samalla usein mietin, käytänkö itse niitä tarpeeksi – osaanko vuoropuhelun sijaan vuorokuuntelun jalon taidon? Olen kuullut väitteen, että ihminen kuuntelee toista n. 15 sekuntia ja siitäkin ajasta osan miettii jo kuumeisesti omaa sanottavaansa.
Voiko samaan aikaan päästää suustaan jotain hyvin arkista ja hyvin merkityksellistä? Olisivatko pienet sanat ”kerro lisää” ne sanat, jotka voisin naulata teesiksi otsikolla ”Ihmissuhteen tärkeimmät sanat”. Ehkä.
Sain aiheeseen hauskan vahvistuksen, kun kerroin yhdelle ystävistäni kirjoittavani juttua ihmissuhteen tärkeimmistä sanoista. Hän sanoi siihen kaksi sanaa: ”No, kerro”. Minua nauratti. Sain vain sanottua, että siinäpä ne olivat. Sain omakohtaisen kokemuksen sanoista ja samalla tiesin, että tärkeistä sanoista on kyse. Tunsin itsessäni sen lämmön, kun joku halusi kuulla.
Voisiko meidän ohikävelevän ja hetkittäin itsekkäältä näyttävän kiirekulttuurin vastaliikkeen sanoiksi nousta kaksi pientä sanaa: ”Kerro lisää”?

Kristiina Silander
virkavapaalla Lahden perheneuvojan virasta,
vs. johtava perheneuvoja, Nurmijärvi

Huolletaanhan autojakin!

Huolletaanhan autojakin! Avioliittoleiri on parisuhteen huoltopaikka!

Olin siippani kanssa kesällä viisipäiväisellä avioliittoleirillä huoltamassa suhdettamme. Meitä oli siellä noin kaksikymmentä pariskuntaa lapsineen. Lapsille oli järjestetty aikuisten ohjelman ajaksi omaa ohjelmaa: alle kouluikäisille oli omat hoitajat ja leikkihetket ja kouluikäiset olivat erityisenä ryhmänään ohjaajien järjestäessä yhteispelejä ja muuta mukavaa. Me pariskunnat kokoonnuimme yhteen kerran aamu- ja iltapäivällä. Lounaan jälkeen oli pari tuntia vapaata ja illat päättyivät saunomisen ja uinnin mahdollisuuteen. Muutamana iltana oli perheiden yhteistä pientä iltaohjelmaa.

Aikuisten ohjelmassa yksi kolmesta vetäjäpariskunnasta aina ensin alusti jostakin aiheesta, minkä jälkeen hajaannuttiin jatkamaan teeman käsittelyä joko oman puolison kanssa, pienryhmässä tai sekä että. Kenenkään ei ollut pakko puhua ja neljän parin muodostaman pienryhmän sääntöön kuului luottamuksellisuus sekä se, että toisten asioita ei aleta oikomaan, vaan jokainen kertoo vain omasta kokemuksestaan. Koko leiriin sisältyi tietty anonyymius ja vetäjät sanoivat heti aluksi, että täällä emme kysele toistemme ammatteja.

Käsiteltävät aiheet liittyivät parisuhteen jokapäiväiseen elämään kuten vuorovaikutus, tunteet, riidat, seksuaalisuus ja vanhemmuus. Alussa pohdittiin oman suhteen vahvuuksia, uhkia, heikkouksia ja mahdollisuuksia. Leirin lopussa kukin pari mietti tahollaan, mitä konkreettista aikoo lähteä tekemään saavuttaakseen yhä tyydyttävämmän parisuhteen.

Avioliittoleirit tai -kurssit ovat oiva tapa huoltaa elämän tärkeintä ihmissuhdetta! Aivan kuten autotkin tarvitsevat huoltoa tietyin määräajoin, jotta ne pysyisivät hyvässä ajokunnossa, niin myös parisuhdetta on tarpeen hoitaa ja huoltaa, jotta elämä olisi riittävän tyydyttävää molemmille! Hyvä kuljettaja pitää autonsa kunnossa: vaihtaa öljyt tiettyjen kilometrien jälkeen, hoitaa alkavat ruostevauriot ajoissa, korjaa viat ja katsastaa eli tarkistuttaa auton kunnon vuosittain. Auton huoltamisesta voisimme ottaa oppia, sillä moni näyttää hoitavan autonsa paremmin kuin tärkeimmän ihmissuhteensa!

Akuutissa kriisissä ei avioliittoleirille kannata lähteä, silloin yksilöity apu on parempi vaihtoehto. Jos suhde ei kuitenkaan ole aivan ”kiikun-kaakun”, leireistä ja kursseista saa hyvää evästä ja välineitä parisuhteen ”viidakossa” elämiseen ja oman suhteensa tilan katsastamiseen. Parisuhdeleirejä ja kursseja on tarjolla hyvin erilaisia ja pituisia, joten varmasti jokainen voi löytää sen itselle sopivimman. Vertaisryhmien voima on osoittaa, ettei ole yksin, vaan monilla pareilla on hyvin samantyyppisiä kysymyksiä ja huolia – ja toisaalta nähdä se, että tilanteille voidaan tehdä jotakin. Parisuhdetta voi parantaa ja huoltaa! Suosittelen!

 

Minna Matilainen

Reagoitko toisin kuin haluaisit?

Reagoitko toisin kuin haluaisit?

 

Monet aikuiset reagoivat ihmissuhteiden kiemuroissa toisin kuin itse asiassa toivoisivat.  Ajattelepa vaikka vierailua tai puhelinsoittoa vanhemmillesi.  Mitä sinussa silloin tapahtuu?  Käyttäydytkö ja tunnetko samoin kuin asuessasi vielä kotona? Kuinka kauan kestää ennen kuin vanhat tunteesi pääsevät pintaan?  Viisi minuuttia? Tunti? Kaksi päivää? Mitä sinussa tapahtuu, kun asiat alkavat kiristymään? Jos pääset niin pitkälle kuin kolme päivää, olet varmaankin onnistuneesti eriytynyt lapsuuden perheestäsi ja ratkonut yhden elämääsi muokkaavan asian varsin onnistuneesti.

Meistä jokainen valitsee reagoida ihmissuhteiden kiemuroissa juuri meille ominaisella tavalla. Tavalla, joka on meille tuttua ja itsestään selvää, mutta toisinaan muille outoa ja yllättävää.  Jotkut yrittävät sopeutua niin rauhallisesti kuin mahdollista kieltäen omat tunteensa tai tekemällä samoin kuin omat vanhempansa; siis istumalla veneessä sitä keikuttamatta riippumatta siitä, mitä pinnan alla liikkuu. Toiset taas tekevät asian selväksi olemalla vastakkaista mieltä vanhempiensa kanssa. Kapinoijiksi heitä saatettaisiin kutsua.  Vielä toiset saattavat yrittää viestittää vanhemmilleen kuinka pahasti he ovat epäonnistuneet vanhempina, muuttaa heitä tai olla heidän kanssaan tekemisissä niin vähän kuin mahdollista.  Kaikki nämä tavat reagoida kertovat siitä, kuinka voimakkaasti kasvuperheemme meitä ohjaa.  Reagoimme, emme käyttäydy tilanteessa aikuisina. Asiaan tuo vielä lisämutkan se, että todennäköisesti peilaamme samoja asioita myös intiimissä parisuhteessa, lapsiemme kanssa, työssä ja ystävyyssuhteissa. Melkoinen vyyhtihän siitä tulee.

Yksi säie tässä punomassamme vyyhdissä on suhde puolisoomme. Puolisoa valitessamme tunnemme vetovoimaa henkilöön, jonka tarpeen määrä läheisyyteen ja etäisyyteen kohtaavat omamme. Kaikkien mahdollisten ehdokkaiden joukosta onnistumme valikoimaan henkilön, jolla on melkein samanlainen identtinen mukavuusalue läheisyyden ja etäisyyden suhteen kuin itsellämme. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pari käyttäytyy tai ilmaisee tarpeensa samoin. Ei ihan niin helposti, vaan usein silloin kun toinen haluaa etäisyyttä, toinen haluaakin läheisyyttä. A sanoo B:lle; ”Puhuisit minulle enemmän” ja B sanoo A:lle ”Haluan olla yksin”.  Parit hakeutuvat usein terapiaan käsittelemään juuri tällaista ongelmaa. Usein naisen kokemus on se, että mies on viileä ja etäinen, kun taas mies kokee naisen ”riippuvan” hänessä.  Jos taas nainen alkaakin olla vähemmän tarvitseva ja itsenäisempi, mies alkaa jollain tavalla viestittää riippuvuuttaan naisesta; esimerkiksi epäsuorasti viestittämällä naisen olevan liian itsekäs halutessaan omaa aikaa. Roolit vaihtuvat tilanteesta riippuen, joten toimivassa suhteessa osapuolet osaavat toimia tilanteen mukaan läheisyyden ja etäisyyden jännitteessä valintansa mukaan tunnistaen ja ilmaisten omat tarpeensa.

Ihmisestä tulee oma itsensä vasta sitten kun hän on päässyt irti lapsuuden perheestään, näin sanotaan. Omasta kasvuperheestään on hyvä tunnistaa esimerkiksi ketkä olivat läheisyyttä etsiviä tai
etääntyviä, missä tilanteessa näin tapahtui, oliko kullakin mahdollisuus olla oma itsensä ja silti lähellä toisia?  Hyvin toimivissa ihmissuhteissa osapuolet kykenevät liikkumaan tilanteissa tunnistamalla ja ilmaisemalla tarpeensa olla lähellä tai toisessa tilanteessa taas ottamalla tilaa itselleen – ja suoda sama myös toiselle.

 

Hannele Pihkakoski

 

Erilaisuuden kohtaaminen parisuhteessa

ERILAISUUDEN KOHTAAMINEN PARISUHTEESSA

Minua on aina viehättänyt ihmisten erilaisuus. Erityisen kiinnostavaa on  nähdä   puolisoiden erilaisuutta,  joka  ilmenee vaikkapa temperamenttipiirteinä, mutta myös  toimintatyyleinä. Valitsemme puolisomme  sekä erilaisuuden että samanlaisuuden perusteella. Puoliso myös  houkuttelee meistä esiin uinuviakin  ominaisuuksia tai piirteitä omalla toiminnallaan. Kerron pienen tarinan omasta elämästäni. Tutustuessani omaan puolisooni, oli innostavaa kuulla hänen soittavan kitaraa. Hän näytti aina soittavan omaksi ilokseen, soittotaitokaan ei ollut kaikkein tärkeintä. Olin itse kuvitellut olevani hyvin epämusikaalinen, mutta  puolisoni soittaminen houkutteli minuakin musiikkiin mukaan. Sillä tavoin  innostuin itsekin laulamaan ja liityin kuoroonkin, laulajana en edelleenkään ole mikään loistava, mutta laulaminen tuo paljon iloa elämääni. Lapsuudenkodissani en ollut harjoitellut musikaalisuutta, mutta  puolisoni  haastoi minut  harjoittelemaan laulamista ja tekemään yhdessä musiikkia.. Edellä kerrotussa tapauksessa aluksi erilaisuutena nähty ominaisuus  onkin  myös samanlaisuutta.

Suhteen alussa  erilaisuus saattaa tuntua pelkästään viehättävältä ja kiinnostavalta.   Mutta myöhemmin kun vaikkapa erilaiset siivoustyylit törmäävät arkielämässä, saattaa syntyä riitoja. Toisen ärsyttävään piirteeseen voi suhtautua eri tavoin. Voi kieltää näkemänsä piirteet kokonaan  (näin tapahtuu usein rakastumisvaiheessa) tai sopeutua niihin eri tavoin. Se miten sopeutuu ristiriitatilanteissa, on usein lapsuudenkodista opittu  reagointitapa ja sekin  on  osa erilaisuuttamme. Mutta kyllä jokainen on varmaan jollain tavalla yrittänyt muuttaa puolisoaan, ja ainakin itse olen huomannut, että muuttaminen ei vain onnistu, vaikka kuinka yrittäisi. Muuttamisprosessi on  usein voimakkaimmillaan kun parisuhteen symbioosivaihe on menossa ohi. Ehkä kuitenkin jossain vaiheessa on päässyt  kumppanuudessa niin pitkälle, että voi arvostaa ja jopa iloita  jostain sellaista ominaisuudesta, jota epätoivoisesti on yrittänyt karsia toisesta. Voi olla, että  esimerkiksi puolison myöhästelytaipumus  aluksi  ihastuttaa, jossain suhteen  vaiheessa  vihastuttaa ja lopulta pitkän liiton jälkeen ehkä uudelleen ihastuttaa. Erilaisuutta voi myös oppia kohtaamaan kehittämällä  kommunikaatiotaitojaan. Näin on tehtävä ainakin silloin, mikäli puolisot ovat hyvin erilaisia temperamentiltaan. Toinen on esimerkiksi    rauhallinen ja herkkä ja toinen nopea ja  sähäkkä. Kohtaamistilanteissa nopeasti ja sähäkästi toimiva voi tietoisesti opetella hidastamaan, esim. hiljentämään ääntään ja odottamaan hitaampaa puolisoa. Rauhallinen ja herkempi puoliso voi harjoitella ikään kuin ”siedätyshoitona”  reagoimaan toisen nopeuteen  ja vetää herkkyystuntosarviaan välillä pienemmälle. 

Voi myös opetella vaihtamaan näkökulmaa. Laiskuudesta, voi ajatella, että puoliso on ehkä maltillinen ja osaa antaa muillekin mahdollisuuden osallistua toimintaan.
Keskeistä kuitenkin  on, että saat olla suhteessa oma itsesi, sillä tunteiden ja omien tärkeiden  toiveiden tukahduttaminen ei ole hyväksi kenellekään. Voi  rakentaa yhteisen suunnitelman hyvästä elämästä, johon kuuluu kompromisseja ja sopeutumista tiettyihin erilaisuudesta kohoaviin ilmiöihin,  mutta molemmille myös omaa tilaa  säilyttää oma persoonansa ydin. Meillä jokaisella on oikeus olla sellaisia kuin olemme. Vain silloin  voimme täysin toteuttaa meille annettua tehtävää ja toimia ihanteittemme mukaan.

 

Ulla Alastalo, vs. perheneuvoja

 

Miten me puolisoina muovaamme toisiamme?

Miten me puolisoina muovaamme toinen toisiamme vuosien saatossa ?

”Kun tulet sellaiseksi, millaiseksi Jumala on sinut luonut, sytytät maailman tuleen.”
Tällä Katariina Sienalaisen lauseella Lontoon piispa Richard Chartres aloitti vihkipuheensä kruununprinssi Williamille ja Kate Middletonille vapun aatonaattona. Myöhemmin puheessaan hän mainitsi, kuinka voimme suhteessamme luoda toinen toisiamme. Tämä merkitsee puolison kannustamista kehittymään omaksi itsekseen. Se tapahtuu vapauden ja armollisuuden ilmapiirissä, jossa on paljon kuuntelemista.  Jos alamme muovata tai määrittää puolisoamme omien mielekuvienmme mukaiseksi, samalla hetkellä rakkautemme lentää ulos liitostamme.
Aikojen saatossa on  hyvä pysähtyä ja katsoa elämäänsä ja omaa liittoaan: Mitä meille puolisoina on näitä vuosina tapahtunut? Kesällä on aikaa istua/ makailla aamiaisen, saunan tai rakastelun jälkeen raukeina toinen toistemme vierassä ja antaa ajatusten lentää yhteisestä tapaleesta tilanteeseen sopivalla tavalla.
Itsekukin löytää omat ajatuksensa, ilonsa ja mieltä askarruttavat mietteensä. Seuraavassa on joitakin pohdintoja ajatusten virittämiseksi:
– Kun ihastuit, niin millaisen elämän toivoit avautuvan tämän ihmisen kanssa ?
– Kun suhteenne alkoi, niin miten toivoit hänen vaikuttavan sinuun, olevan ja käyttäytyvän sinun kanssasi ?
– Miten sinä itse toivoit vaikuttavasi häneen ?
– Vuosien saatossa, miten puolisosi on vaikuttanut sinuun, millainen sinusta on tullut ?
– Miten sinä olet vaikuttanut häneen, millainen hänestä on tullut ?
– Miten tyytyväinen ja tyytymätön olet ?
– Mistä olet hänelle kiitollinen, mistä moitit häntä ?
– Miten hän on edistänyt /estänyt kehittymistäsi ja hyvinvointiasi ihmisenä ?
– Mitä puolisosi itse ajattelee, että hän on vaikuttanut sinuun ?
– Mitä omia kokemuksiasi haluaisit jakaa puolisosi kanssa ? Mitä hän haluaisi jakaa sinun kanssasi ?
– Millä tavalla tunnistat itsesi vuosien saatossa samalaiseksi kuin joskus nuorena rakastuneena ?
– Millä tavalla koet itsesi  erilaiseksi vuosien myötä parisuhteessa joko oudon hämmentyneesti tai iloisen myönteisesti ?
Ajattelet omaa mielentasapainoa, hyvinvointia, kehittymistäsi ihmisenä:
– Millainen puolisosi pitäisi olla, jotta nämä asiat olisivat mahdollisia ?
– Miten hänen pitäisi suhtautua sinuun ?
– Miten hänen pitäisi käyttäytyä ja toimia kanssasi ?
– Miltä osin sinä pystyt ymmärtämään puolisoasi ?
– Miltä osin et pysty ymmärtämään puolisoasi ?
– Mitä haluaisit kysyä häneltä, että pystyisit paremmin ymmärtämään häntä ?
– Mitä haluaisit kertoa hänelle, että hän ymmärtäisi sinua paremmin ?
Keskeistä on viestittää puolisolleen, että kannan sinua mielessäni silloinkin, kun arjen kiire tai välimatkat estävät meitä kohtaamasta toisiamme.  Toivottavasti kesään mahtuu runsaasti yhteisiä hetkiä, joilla voitte vahvistaa toinen toistenne hyvinvointia.
Virkistävää kesää
Jouko Vesala
perheneuvoja

Olipa kerran poika, joka rakasti tyttöä

Olipa kerran poika, joka rakasti tyttöä.
 -Nicole Krauss-

Vuosia sitten minulla oli ilo olla läsnä tilaisuudessa, jossa aviopari juhli 20 vuotta kestänyttä avioliittoaan uudistamalla vihkilupauksensa lasten, sukulaisten, ystävien ja papin läsnä ollessa.  Juhla oli juuri sellainen kuin parikin; omaperäinen, hauska ja mieleenpainuva, mutta myös koskettava ja herkkä.  Paria haastateltiin juhlan aikana ja heiltä kysyttiin monia kysymyksiä, joista vain yksi on jäänyt mieleeni. Se oli erään miehen esittämä kysymys: ”Mikä teillä sujuu niin hyvin, että vieläkin olette onnellisesti yhdessä?” Ei mennyt kuin hetki, kun jo vastaus kuului lähes yhdestä suusta: ”Puhuminen ja kuunteleminen”. 
Niinpä.  Siinä on yksi onnistuneen parisuhteen kulmakivistä.  Toisen kuunteleminen on itse asiassa paljon vaikeampaa kuin luulisi. Vaikeampaa se on kuin puhuminen. Ei ole helppoa kuunnella toisen näkökulmaa asiasta ja laittaa omat ajatukset ja mielipiteet sivuun.  Niin paljon olisi itselläkin sanottavaa ja suuri tarve tulla kuulluksi.  Ristiriitatilanne tuo kehään vielä enemmän haasteita. Ettei vain kävisi niin, että minä en saisikaan tilaisuutta sanoa sanottavaani? Entä jos toinen ei ollenkaan minua kuuntele? Ristiriitatilanteessa usein jatkamme omaa puhettamme, koska haluamme sillä varmistaa tulleemme kuulluksi.  Ja onhan se ironista, että näin käyttäytymällä takaamme vain sen, ettei meitä oikeasti kuunnella. 
Parisuhteen tärkeimpiä palasia ovat sanat.  Jokaiselle meistä on tärkeää löytää ihminen, joka kuuntelee ja ymmärtää näitä ääneen lausuttuja sanoja.  Toisinaan voi itsensä joutua ihan pakottamaan kuuntelemaan siten, etteivät omat ajatukset pyöri mielessä täyttäen mielen kokonaan. On arvioitu, että ihminen kuuntelee toista keskimäärin vain 17 sekuntia, jonka jälkeen hän keskeyttää toisen. Tästäkin ajasta osan hän on miettinyt mitä itse sanoisi seuraavaksi.  Aktiivinen toisen kuunteleminen vaatii päätöksen keskittyä toisen sanomaan.  Minä ihan todella haluan ymmärtää, mitä minulle tahdot sanoa. Yritän olla keskeyttämättä, provosoitumatta ja oikomasta sinun puheitasi. Keskityn tähän hetkeen unohtaen menneet riidat ja luovun halustani osoittaa olevani oikeassa.  Minä viestitän katseellani ja ruumiillani, että minä kuuntelen.
Usein kuuntelijaa houkuttaa suodattaa kuulemansa viesti oman suodattimen läpi.  Suodattimet me olemme muovanneet entisistä kokemuksistamme ja tunteistamme.  Ei ole itsestään selvää sekään, että muistamme olla tulkitsematta toisen sanomaa. Silloin pystymme kuulemaan vain sen mitä hän nyt minulle kertoo.  Väärin kuulemista ja ymmärtämistä voi kuulija vähentää esittämällä tarkistavia kysymyksiä: ”Tarkoititko että…?”, ”Ymmärsinkö oikein…?” On hyvä muistaa, että toisen ymmärtäminen ei edellytä samaa mieltä olemista.  Taitava kuuntelija osaa kuulla viestissä välittyviä tunnetiloja, jolloin puolisoille välittyy kokemus toisen kohtaamisesta ja heidän välisen yhteyden lujittumisesta. 
Jos ei ole kuuntelijan osa helppo, niin ei puhujakaan aina helpolla pääse.  Parisuhteessa toiselle avautuminen on hyvin tärkeää, mutta sen täytyy olla vapaaehtoista, ei kenenkään pakottamaa.  Jokaisella meillä on oikeus yksityisyyteen ja omaan ajoitukseen, jolloin kokee olevansa valmis paljastamaan omia tunteita ja ajatuksia toiselle.  Sanoilla voidaan parantaa, mutta myös haavoittaa ja tuhota. Ne voivat etäännyttää ja loukata. Vihastuneenakin on tärkeää oppia valitsemaan sanojaan, sillä sanoilla on suuri voima ja vaikutus.  
Ajatellessani kertomani juhlan päähenkilöiden parisuhteen koukeroita, näyttää siltä, etteivät pelkkä kommunikointi ja hyvät sosiaaliset taidot yksin riitä.  Tarvitaan syvemmällä tasolla tapahtuvaa vuorovaikutusta ja tunnevuorovaikutusta.  Loppujen lopuksi parisuhde on ennen kaikkea kahden ihmisen jaettu henkinen prosessi, jossa aito kuuntelu on yksi vilpittömimmistä arvostuksen osoituksista toista kohtaan.
 
Hannele Pihkakoski 

Älä turhaan lausu

Älä turhaan lausu ”erotaan”

Kun Matti ja Maija menivät naimisiin, olivat he umpirakastuneita toisiinsa. Vuodet vierivät ja Maijaa alkoi ärsyttää Matin tietyt tavat sekä se, että Matti ei tuntunut ottavan kuuleviin korviin, mistä Maija hänelle purnasi. Maija syytti Mattia yhä enemmän ja sanoi harkitsevansa eroa. Aikaa kului ja sama kierre jatkui. Samalla kun Maijassa katkeruus kasvoi, Matti muuttui yhä hiljaisemmaksi ja etäisemmäksi mieheksi. Välillä parilla oli rauhallisia ja mukaviakin hetkiä, joten kausittaisista riidoista ja Maijan eroajatuksen heitoista huolimatta he pysyivät yhdessä.
Viimeiset pari vuotta olivat olleet vaikeita Matille ja Maijalle. Perheessä ja työelämässä oli monenlaista kuormitusta ja riitoja oli ollut enemmän kuin ennen. Yhtenä päivänä Matti tuli töistä kotiin ja sanoi Maijalle, ettei enää jaksa. Matti sanoi ottavansa eron ja ojensi Maijalle eropaperit. Maijan elämä luhistui. Hän ei voinut käsittää, että Matti halusi tosissaan erota. Maija sanoi omilla erouhkailuillaan yrittäneensä saada Matin ottamaan hänet tosissaan, muttei hän ollut konkreettisesti miettinyt eroa. Matti puolestaan sanoi ottaneensa Maijan uhkailut todesta ja alkaneensa valmistautua mahdolliseen eroon. Lopulta Matti oli todennut, että ei heillä varmaan muuta mahdollisuutta ole, kuin erota, koska riidanaiheet eivät tuntuneet loppuvan.
Tässä kuvitteellisessa tarinassa voi olla tuttuja aineksia monelle pariskunnalle. Silloin tällöin kuulen pariskunnilta, kuinka toinen on heittänyt riidassa ilmaan eroajatuksen, vaikkei ole sitä aivan vakavissaan tarkoittanut, kuten kertomuksen Maija. Eroajatuksen heitto on kuitenkin aina vakava asia. Sitä ei kannata viljellä puolitosissaan tai tunnekuohun vallassa. Nimittäin, milloinkaan ei voi tietää, miten se toiseen ”kolahtaa” tai millaisen siemenen se kylvää kasvamaan toisen sisimpään. Kertomuksessa puhutaan Maijan elämän luhistumisesta, mutta todellisuudessa hiljaisemman Matin elämä luhistui jo silloin, kun Maija ensimmäisen kerran uhkasi erolla. Matti ei siitä vain puhunut eikä se näkynyt ulospäin muutoin kuin Matin muuttumisena entistä hiljaisemmaksi ja vetäytyvämmäksi, kunnes hänen mittansa oli tullut täyteen.
Mikä olisi voinut näin jälkiviisaasti auttaa Mattia ja Maijaa? Ehkä se, että Maija tai Matti olisi sanoittanut ääneen oman ärtymyksensä, huolensa tai pahan olonsa syyttämättä siitä toista. Ehkä se, että Maija ei olisi heittänyt eron tai luovuttamisen ajatusta vain toista herätelläkseen. Parisuhde on kahden kauppa, kuten sanotaan, joten molemmilla puolisoilla on vastuu ja oma tonttinsa hoidettavana, jotta kumpikin voisi suhteessa hyvin. Kumpi tahansa Matti tai Maija olisi voinut myös todeta, että istutaanpas alas ja keskustellaan vakavasti siitä, mitä minulle, sinulle ja meille nyt kuuluu. Ja jos keskinäinen keskustelu ei riitä, aina voi hakea apua kodin ulkopuolelta.
Minna Matilainen

Elämäniloa arjen vuorovaikutuksessa

Elämäniloa arjen vuorovaikutuksesta

 

Vuoden vaihtuessa ja ajatellessani menneen vuoden merkityksellisiä tapahtumia, muistelin kouluikäisten lasteni kommenttia perheemme lomamatkasta. Heille mieleenpainuvimpana kokemuksena tapahtumarikkaasta matkasta oli uusi kaveri, poika, jonka sattumalta tapasimme ja jonka kanssa sai jakaa monta mukavaa uutta asiaa. Mutta erityisesti arjessa lapset tarvitsevat hänelle läheisten aikuisten läsnäoloa sekä aikaa ja mahdollisuuksia vapaaseen leikkiin yhdessä toisten lasten kanssa. Mitä pienempi lapsi, sitä vähemmän hän tarvitsee ohjelmoitua tekemistä puhumattakaan pelikoneiden ja tv-ruudun imaisevaa maailmaa, joiden äärellä liian moni lapsi ja nuori viipyy huomaamatta tuntikausia.  Miten me aikuiset huolehdimme siitä, että lapsemme tulevat ravituiksi ihmissuhteiden läheisyydestä ja aivan tavallisesta yhdessäolosta? Kuinka me tässä kiireen maailmassa annamme itsellemme tilaa oppia läsnäolon taitoa?  

 

Syvimmin elämässä ihminen tarvitsee vuorovaikutusta. On paljon toiveita ja tarpeita, joiden toteuttamiseen jokainen tarvitsee toisia ihmisiä.  Pettymykset, hylätyksi tulemisen kokemukset tai pelko vaikuttavat suostumisessa vuorovaikutukseen. Esteeksi saattaa muodostua se, että elää liiaksi toisten toiveiden mukaisesti tai sitten hamuaa vain itselle. Toisten tarpeiden ennakoiminen saattaa olla keino välttyä pettymyksiltä. Ihminen joutuu tasapainoilemaan sen välillä, kuinka pitkälle joutuu ottamaan toiset huomioon ja miten ottaa tilaa itselleen. Asettaessaan rajoja tuottaa väkisinkin pettymyksiä toisille. On tärkeää oppia ottamaan vastaan myös oman toiminnan vaikutuksia, sillä ei ole helppoa olla vihan, kiukun, kateuden kuin ei myöskään rakkauden ja ihailun kohteena.

Arjen ihmissuhteissa, erityisesti parisuhteessa, on tärkeätä voida ilmaista mitä toivoo ja tarvitsee ilman pelkoa toisen reaktiosta. Viisautta on myös itse voida kuunnella toisen pyyntö kuulematta sitä pakkona tai vaatimuksena. Oman toiveen voi esittää niin, että toinen voi suostua tai olla suostumatta. Kanssakäyminen on tarpeiden yhteensovittamista, joka onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin.
 
Suuri osa elämästä on tavallista arkea, mutta ohikiitävät hetket onneksi joskus rikkovat rutiinin. Sellaisesta tulee mieleen esimerkki, kun kiireessä kohtaan ohikulkijan, joka hipaisee hymyllä tai pitää ovea auki, kun kädet ovat täynnä ruokaostoksia ja mielessä meluaa tämän ja huomisenkin päivän murheet.  Pienet asiat ja odottamattomat tilanteet saattavat tuoda hyvää mieltä koko päiväksi. 
Miten voisimme huolehtia siitä, että arjessa voisimme laskeutua rauhallisesti tähän hetkeen ja olla läsnä?  Lapset haastavat minut joka päivä valitsemaan olenko tässä ja nyt–hetkessä vai hautaudunko muuhun ”tärkeään” tekemiseen. Lapsi tai nuori valitsee kyllä tv:n tai peliruudun tärkeämmäksi, jos ei aikuinen anna lapselle pyytämättä sitä, mitä tämä oikeasti eniten tarvitsee.

 

Ulla-Riitta Hämäläinen-Näsi
perheneuvoja

Vanhemmuutta ei ole

VANHEMMUUTTA EI OLE
– ON VAIN ISYYTTÄ JA ÄITIYTTÄ.

 

Eräässä ryhmässä aikuinen nainen, Katja, esitteli itselleen rakasta valokuvaansa. Kuva oli ajan patinoima mustavalkoinen kuva hänen isästään. Isä kuoli, kun Katja oli kolmevuotias. Isästä ei ollut juuri muita kuvia, joten kastekuvasta omaiset teettivät osasuurennoksen muistopöydälle. Nyt, vuosia myöhemmin, Katja esitteli isänsä kuvaa kuin kalleinta aarrettaan. Kuulemani perusteella isä oli ollut Katjalle erittäin rakas ja läheinen halki hänen elämänsä. Valokuvien, muistojen sekä äidin ja muiden läheisten kertomusten avulla isä oli ollut vahvasti läsnä, vaikka hän oli menettänyt isänsä jo varhain. Myöhemmin Katjan elämään oli tullut muitakin merkittäviä miehiä, mutta isällä oli erityinen paikka hänen sydämessään. (Tähän lyhyeen kertomukseen kysyin asianomaiselta luvan, nimi muutettu.)

 

Nykyään vanhemmuudesta puhutaan ja kirjoitetaan melko paljon ja vanhemmuuden roolikartat ovat tulleet useille tutuiksi. Niiden avulla on hyödyllistä pohdiskella omaa vanhemmuuttaan lapsen eri kehitysvaiheissa. Lapsi tarvitsee elämän opettajaa, rakkauden antajaa, huoltajaa, rajojen asettajaa ja ihmissuhdeosaajaa. Toki. Joskus vanhemmuudesta kuulee kuitenkin puhuttavan ikään kuin se olisi jotakin sukupuolineutraalia huoltajuuspuuroa, joka sitten kanavoituu joko isän, äidin tai jonkun muun aikuisen välityksellä lapselle ja että olisi melko sama, mitä reittiä pitkin se kanavoituu. Pääasia, että lapsi saa riittävän annoksen vanhemmuutta päivässä.

 

Jos isän työpäivät venyvät tai kotiinpaluu kapakan kautta kestää pitkään, kotona ei ole tuolloin isää. Vaikka äiti hoitaisi vanhemmuuden virkaa mallikkaasti ja rakkaudella, lapsen kokemuksena isä on poissa. Vanhemmuudesta puuttuu puolet. Ja aivan vastaavasti, jos äiti syystä tai toisesta on pois lapsen elämästä, lapselta puuttuu silloin äiti, vaikka lähellä olisikin muita merkittäviä ja läheisiä ihmisiä. Isyyttä tai äitiyttä ei voi delegoida toiselle.

 

Aivan samoin kuin sisäfileepihvi lautasella kokee niskassaan haarukan kapeat piikit ja veitsen viiltävän terän, vaan ei aterimia sinänsä, lapsi voi kokea isän sylin tai äidin halauksen, mutta ei vanhemmuuden syleilyä. Lapsen kokemuksena vanhemmuutta ei ole, on vain isä ja äiti.

 

Timo Poikolainen
Perheneuvoja