Hauras luottamus

Tänään tulin autolla töihin. Kun käänsin rattia oikealle, auto muutti kulkuaan sen mukaan ja pysähtyi, kun jarrutin. Liikennevalot toimivat niin kuin pitikin: kun minulle vaihtui vihreä, risteävä liikenne joutui odottelemaan. Vastaantulijat pysyivät omilla kaistoillaan eikä kolareita sattunut.

Olen joskus yrittänyt kuvitella miten mahdottomaksi yksinkertaisetkin asiat menisivät, jos en voisi luottaa kehenkään enkä mihinkään. Jo pelkkä töihin tuleminen kävisi mahdottomaksi, kun epäiltyjen listalla olisivat auton turvallisuus, liikennevalojen johdonmukainen toiminta, liikennesääntöjen noudattaminen ja muiden tienkäyttäjien toiminta. Ilman luottamusta maailma näyttäytyisi tuskastuttavan arvaamattomana.

Työmatkani sujui hyvin, mutta elämässä ei aina käy niin. Tieliikenteessäkin on hyvä olla sopivasti varuillaan eikä ajaa liian luottavaisesti. Täydellinen luottamus synnyttää vaarallista sokeutta.

Samoin kuin liikenne, parisuhdekin edellyttää riittävästi luottamusta toimiakseen. Mitä on luottamukseni tänään, jos mittaisin sitä asteikolla nollasta sataan? Entä epäilyni? Nousevatko ne omasta menneisyydestäni vai toisen toiminnasta? Kun epäilen, epäilenkö omia havaintojani, omaa intuitiotani vai toisen luotettavuutta?

Yllätyksenä ilmi tullut uskottomuus synnyttää pitkässä parisuhteessa eläneelle samankaltaisen kokemuksen kuin maanjäristys. Kaikki se, minkä piti olla kestävää ja pysyvää, ei ollutkaan sitä. Maa murenee jalkojen alta hetkessä eikä enää tiedä, mihin voi luottaa. Kaikki aikaisempi tuntuu valheelta. Yksi järistys – eikä mikään ole enää entisellään.

Luottamuksen voi menettää monta kertaa ja monella tapaa. Pienikin epärehellisyys murentaa hauraan luottamuksen. Jos kyse on samasta henkilöstä, luottamuksen rakentaminen kestää jokaisen kerran jälkeen pidempään eikä ehkä koskaan yllä sille tasolle, kuin se oli ennen luottamuksen menettämistä. Luottamuksen palauttaminen ei ole petetyn tehtävä, vaan luottamus korjaantuu ajan kanssa, jos toinen toimii riittävän pitkään riittävän luotettavasti. Siis hän, joka toiminnallaan on aiheuttanut luottamuksen menettämisen.

Puolisona, ystävänä, alaisena tai esimiehenä saatan toimia täysin laillisesti mutta samalla moraalisesti kyseenalaisesti. Esimerkiksi uskottomuus ei ole laitonta. Se ei ole Suomessa aviorikos, mutta useimpien arvojen vastaista se on. Laillisuus on moraalin minimi eikä takaa luotettavuutta, rehellisyyttä tai oikeudenmukaisuutta, saati sitten rakkautta ja ystävällisyyttä. Siksi meillä ovat arvot, jotka ohjaavat toimintaamme sielläkin, mihin lain koukerot eivät yllä. Moni raastava riita jäisi riitelemättä, jos olisimme paremmin tietoisia omista ja läheistemme arvoista ja kunnioittaisimme niitä molempia.

Joskus asiakkaani ovat rakentaneet arvokorteista pöydälle kolme suoraa: minun, sinun ja meidän arvomme. Epäarvot on saanut heittää vaikka matolle tai sivupöydälle. Korttien tärkeysjärjestykseen laittamisen lomassa on käyty arvokasta keskustelua. Puolison toiminnan takana onkin voinut havaita hänelle tärkeitä arvostusasenteita. Kyse ei ole ollutkaan ensisijaisesti ajankäytöstä vaan erilaisista arvoista. Joskus on havahduttu arvojen ja todellisuuden väliseen ristiriitaan. Arvot ovat kyllä hyvät, mutta elämä ei mene niiden mukaan. Kuka tai mikä elämääni ohjaa? Ajaudunko vain tottumusten tai kiireellisten asioiden vietävänä kuin lastu laineilla vai toiminko arvojeni mukaisesti? Tavoitearvot luovat arvopohjan, mutta kotiemme ja työpaikkojemme ilmapiiri tai paikallinen liikennekulttuurimme ovat juuri niin hyviä tai huonoja kuin toteutuneet arvomme. Lisäänkö minä toiminnallani luottamusta siellä missä liikun?

 

Timo Poikolainen

 

Joulu ja Aivot

Aivot, tuo ihmeellinen elin ihmisen päässä! Ihminen on täysin riippuvainen aivoistaan kaikessa vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa. Voidaan sanoa, että aivoissa on muistimme kehto. Joulun aikahan tuo muistoja mieleemme. Missä ne joulumuistot aivoissamme oikein ovat?

Aivot ovat rakenteeltaan monimutkaiset. Aivot jakautuvat kahteen puoliskoon ja useisiin lohkoihin. Näölle, kuulolle, puhumiselle, tunneaistille, liikkeille yms. on omia alueita. Näiden alueiden välillä on lukuisia hermoratoja, reittejä, jotka yhdistelevät aisteilta tulleen informaation ja saavat aikaan erilaista toimintaa, kuten puhetta, katseen kääntymistä, kehon liikettä yms. Tärkeä aivojen lohko on etuotsalohko. Se sijaitsee otsan takana silmien yläpuolella. Se on tärkeä siksi, että se ohjaa toimintaamme ja kokoaa ja välittää aivojen muualta saamaa informaatiota aivojen muille osille. Tämä otsalohko on siis eräänlainen inhimilliselle käyttäytymiselle ominainen osa, toiminnanohjausyksikkö. Aivot ovat joustava ja mukautuva elin. Aivot vaativat huoltoa ja aktiivista käyttöä. Siten myös muisti toimii.

Niin, aivot saavat aistien kautta tietoa ulkomaailmasta ja käsittelevät sen. Voimme pohtia onko tietomme, jota aivomme käsitelevät, ainoa tieto maailmasta? Tässä kohdin ei ole kuitenkaan tilaa pohtia filosofian kysymystä onko tietoa, a priori, ennen tiedostavaa tietoa. Vai mitähän tietoa Jumala meihin on luonut? Ihmisillä on kautta olemassaoloaikansa ollut kaipuu tuonpuoleisuuteen, pyhyyteen.

Mutta missä ihmeessä ne joulumuistot oikein sijaitsevat? Mitä joulun muistoja sinulla on? Ovatko ne odotettuja, vievätkö ne lapsuuteen? Vai ovatko muistot ahdistavia, jotakin, mitä ilman voisi elää? Niin, muistot, miten ne oikein muodostuvat? Joulun aikana muistamme tunteita, tunnelmia, valoja, varjoja, tuoksuja ja ääniä. Joulun aikana muistamme miksi joulua vietetään. Tällöin voimme kysyä, mikä merkitys joululla on meille, minulle? Miksi joulua kannattaa juhlia, viettää tai hiljentyä? Jossakin aivojemme lohkoissa, reiteissä nämä asiat ja tunteet sijaitsevat. Ei varmaankaan voida osoittaa, että muistot joulusta sijaitsevat tietyssä aivojen pisteessä. Jos näin olisi, ne voitaisiin leikata kirurgisesti pois ja siten joulua ei olisikaan, ei hyviä, ei huonoja muistoja. Ehkäpä ne muistot, tunnelmat ja merkitykset ovat taltioituneina lukuisiin eri osiin aivoissa ja aivojen reitteihin osasta toiselle. Aivoissamme olevia muistoja voi hämätä ja sekoittaa erilaisilla kemiallisilla keinoilla, kuten alkoholilla ja huumeilla.

Joulun muistoja ajatellessamme esiin astuu aivoissamme hauska herra Hippocampus. Se on sellainen muodoltaan kuin antiloopin sarvet väärinpäin, alassuin keskellä päätä. Tunteiden muistamisessa mainiolla Mantelitumakkeella on suuri rooli. Hippocampus on aivoissa se elin, joka valitsee mikä on tärkeää muistaa ja mikä on toisarvoista. Hippocampus on lähellä otsalohkoa, siis toimitusjohtajaa, ja Mantelitumaketta, tunnemaaston tärkeää osaa. Hippocampus taltioi havainnoistamme oleellisen ja vie sitten asioita lyhytaikaiseen muistiimme, pitkäaikaiseen muistiimme ja palauttaa asioita, muistoja mieleemme. Voimme valita mitä muistoja joulusta jätämme lähimmäisillemme, lapsillemme, omaisillemme. Ovatko muistot ja tunteet ahdistavia, pelättäviä vai ovatko ne jotakin, mitä kaipaamme ja odotamme vuoden? Joulu tuo mieleemme, halusimme tai emme, myös sen miksi joulua vietetään. Ilman Jeesuksen syntymää meillä ei olisi joulua, meillä ei olisi muistoja joulusta.

 

Rauhallista ja aivoituksellista Joulua!

Veijo Pesonen, perheneuvoja

Uusperheen elämää lasten kanssa

Uusperheen elämä on haasteellista ja erilaista kuin perusydinperheen elämä. Uusperheessä kohtaavat kaksi perhettä, perhekulttuuria ja vuorovaikutusmaailmaa.

Uusperheessä uuden puolison myötä tulevat mahdollisesti lapset. Ne ovat osa todellisuutta ja se on hyväksyttävä. Myös mahdolliset omat lapset ovat osa arkea, eikä heitä pidä sivuuttaa. Lapsia auttaa sopeutumaan uuteen tilanteeseen se, että normaaliin arkeen tulee mahdollisimman vähän muutoksia (esim. isovanhemmat, tuttavat, koulu, toveripiiri …)

Yksi keskeinen lähtökohta on, että suhteet ex-puolisoon on selvitettävä. Hänen kanssaan on tultava toimeen lapsiin liittyvissä asioissa. Jos suhdetta ex-puolisoon ei ole selvitetty, siitä kärsivät eniten lapset.

Rajoja ex-puolisoon joudutaan asettamaan. Tämä ei ole hänen vieraannuttamistaan lapsista. Lasten asioissa ex-puolisoiden on tultava toimeen, vaikka ero olisi ollut kuinka kipeä. Eroprosessi on tärkeää käydä loppuun ennen uutta parisuhdetta.

Kun kaksi perhekulttuuria kohtaavat uusperheessä, niin tärkeintä on opetella puhumaan. Toinen tärkeä taito on opetella tekemään sopimuksia ja pitää niistä kiinni. Entisillä taidoilla ei enää pärjää. Ei pärjännyt ehkä edellisessäkään liitossa, koska se kariutui.

Perheessä eletään aina parisuhteen vahvuuksilla, niin myös uusperheessä. Lapsen pitää voida kuulua parisuhteeseen, silloin lapsi voi hyvin. Hän voi olla lapsi. Hänellä on koti. Jos lapsi joutuu olemaan huolissaan jommastakummasta vanhemmastaan tai jos lapsi joutuu kannattelemaan vanhempiensa eroa, lapsi ei voi olla lapsi. Lapsella ei ole silloin kotia ja hän voi huonosti.

Vanhemmuus on uusperheessä hyvin monimuotoista ja monikerroksista samanaikaisesti. Kaikki myytit ja mielen kuvat joudutaan avaamaan ja miettimään ihan uudestaan. Tämä ei ole aina helppoa.

Lapsen käy hyvin, kun hänellä on paikka uudessa perheessä. Uusperheessä lapsi voi hyvin, kun vuorovaikutukset eri jäsenten välillä toimivat ja riidat kyetään selvittämään.

Uusperheen elämää tukee se, että uusperheellä on sen kaikkia jäseniä yhdistävä yhteinen juttu, rituaali tai tapa liittyvät ne sitten juhla-aikoihin, lomiin tai muuhun. Yhteiseen juttuun kannattaa panostaa.

Parhaimmillaan uusperheessä lapsi liittyy kahteen parisuhteeseen, mikäli molemmat puolisot ovat aloittaneet uuden parisuhteen. Näin lapsi voi löytää oman huolettoman lapsen paikkansa molemmissa perheissä.

Jouko Vesala
Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja
psykoterapeutti (vet.)

ps: kirjoitus pohjaa Pekka Larkelan esitykseen Lahdessa 16.10.2014

Suojele lapsuutta

Lapsemme tarvitsevat meiltä aikuisilta monenlaista suojelua ja varjelua. Varjelemme heitä parhaan kykymme mukaan kylmältä ja kuumalta, putoamisilta ja loukkaantumisilta. Huolehdimme heidän terveydestään tarjoamalla ruokaa, lepoa, ulkoilua, liikuntaa ja puhtautta. Annamme heille virikkeitä ikään sopiviin leikkeihin ja harrastuksiin. Toisin sanoen huolehdimme lapsemme perustarpeista.

Voidakseen kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi, lapsi tarvitsee kuitenkin myös muuta. Lapsi tarvitsee ennen kaikkea aikuisen, joka on sitoutunut häneen ja joka iloitsee lapsesta. Jumalan luomana lapsi on ainutlaatuinen, Jumalan rakastama, toivoma ja hyväksymä. Lapset oppivat ymmärtämään elämää ennen muuta tunteiden ja kokemusten kautta. Näin ollen läheiset ihmissuhteet ja vuorovaikutus ovat tärkeitä. Jokaisen lapsen tulisi saada kokea olevansa tärkeä ja rakastettava ihminen. Myös silloin, kun hän on toiminut väärin. Hyväksytyksi tuleminen omana yksilöllisenä itsenään ilman ehtoa antaa kokemuksen armosta ja rakkaudesta.

Aikuiset luovat lapsuuden edellytykset. Lapsi tarvitsee aikuisen, joka uskaltaa asettaa rajoja ja valvoa niitä, mutta joka myös rakastaa. Hän tarvitsee aikuisen, joka on kiinnostunut lapsesta ja on läsnä tämän arjessa ohjaten ja auttaen. Aikuinen ei ole virheetön, joten on hyvä osata pyytää anteeksi, myös lapselta. Sukupolvien raja on tärkeä, koska se suojaa lapsen lapsuutta ja auttaa häntä näkemään itsensä osana sukupolvien ketjua ja suurempaa kokonaisuutta. Hyvinvoiva aikuinen jaksaa huolehtia lapsestaan hyvin. Sen tähden vanhemman on tärkeä elää myös aikuisen elämää ja varata virkistäytymisaikaa omien ystävien sekä puolison kanssa.

Lapsi tarvitsee oikeuden olla pieni ja tietämätön, keskenkasvuinen, joka vasta opettelee elämää. Hän tarvitsee rauhan kasvulleen niin, että häntä varjellaan liialta ja ennenaikaiselta tiedolta, mitä esimerkiksi median kautta voi tulla lapsen elämään. Vaarana on, että aikuisten maailma avautuu lapsen eteen liian varhain. Kaiken näkeminen ja kuuleminen repivät rikki sitä salaisuuksien verhoa, jota lapsi tarvitsee aitoon lapsuuteen. On tärkeää antaa elämän salaisuuksien paljastua lapselle vähitellen.

Kodin tehtävänä on auttaa lasta muodostamaan käsitys elämän tarkoituksesta, oikeasta ja väärästä, hyvästä ja pahasta. Kerro lapsellesi omista arvoistasi ja uskostasi. Mistä iloitset, mistä olet kiitollinen, mitä teet kun pelkäät, minkä varassa jaksat elää. Johdata lapsesi sen avun piiriin, josta itse olet saanut turvaa, toivoa ja lohdutusta. Lapsen kasvattamiseen tarvitaan kokonainen kylä. Isä ja äiti ovat tärkeimmät kasvattajat, mutta tukensa siihen antavat myös päivähoito, koulu ja seurakunta.

Minna Matilainen

(Lähde: Rakasta lasta – suojele lapsuutta, 10 teesiä vanhemmuudesta ja lapsen hyvästä elämästä, Kirkkohallituksen ja Lapsityön Keskus ry:n tekemä vihkonen)

Tämän päivän vanhemmuus on joukkuepeliä

Tämän päivän vanhemmuus on joukkuepeliä

 

Tämän päivän vanhemmuutta on tutkittu monen eri tahon toimesta. Nostan tässä esiin joitakin ajatuksia sekä Lapsiperheiden hyvinvointi- (2009) että ns. Paletti-tutkimuksesta (2009).

Vanhemmuus on monella tavoin hyvin erilaista kuin esimerkiksi sata vuotta sitten. Entisaikaan työ oli lähellä kotia ja lasten kasvatukseen osallistuivat päivittäin vanhempien lisäksi myös samassa taloudessa asuvat isovanhemmat sekä mahdolliset muut aikuiset kuten rengit ja piiat. Tämän päivän isistä ja äideistä suuri osa on ansiotyössä kodin ulkopuolella. Lasten kasvatukseen osallistuvat merkittävällä osalla päivähoidon henkilökunta ja kouluyhteisö. Isovanhempien ja sukulaisten asuessa kauempana on heidän vaikutuksensa perheen jokapäiväiseen elämään pienempi kuin aiemmin. Sen sijaan erilaisten ”ruutujen” esimerkiksi tietokoneiden vaikutus niin sanottuina uusina kasvattajina vanhempien rinnalla näyttää lisääntyvän.

Perheet ovat nykyään itsenäisempiä ja keskimäärin vauraampia, kuin ennen. Toisaalta vanhemmuuden taakka saattaa toisinaan tuntua raskaalta ilman sukulaisten tai ystävien tukiverkostoa. Lapsiperheiden arkea leimaa tasapainoilu ajankäytössä ja voimavarojen riittämisessä työssä ja kotona. Perheen yhteinen aika on vähentynyt kiireisen elämän takia. Äärimmäisenä voi nähdä sosiaalipsykologi Lars Dencikin kuvaaman pyöröoviperheen, jossa perheen yhteistä aikaa ei ole kunkin yksilöllisten menojen vuoksi.

Entisajan auktoritatiivinen ja jyrkkä kasvatuskulttuuri on muuttunut enemmän neuvottelevaan kasvatustyyliin. On hyvä, että lasta kuunnellaan enemmän ja kohdellaan arvostavasti. Toisaalta on havaittavissa vanhempien vaara uupua, jos neuvottelukulttuuri viedään äärimmäisyyteen ja kaikista pyritään neuvottelemaan lasten kanssa. Vanhempien on tarpeen säilyttää itsellään turvallinen auktoriteetti, joka osoittaa lapselle niin rakkautta kuin myös rajoja.

Tyypillistä nykyään on, että vanhemmuuteen satsataan. Moni vanhempi on kunnianhimoinen vanhemmuudessaan ja vaatii itseltään paljon. Kasvatus on aiempaa tietoisempaa ja demokraattisempaa. Jotkut näkevät lapset projektina elämässään. Ajassamme painotetaan vanhemman vastuuta, minkä johdosta moni vanhempi kokee huonoa omaatuntoa, kun huomaa ettei ole täydellinen. Äidit kokevat isiä useammin stressiä ja uupumista vanhemmuudessaan. Jotkut isät saattavat tuntea sivuun jäämistä vanhemmuudessaan, mutta katsovat työtä ja perhettä enemmän työn näkökulmasta. Perhe-elämän haasteina ja kuormina ovat riitely, kiire, väsymys, talous, aikataulujen ja eri elämänalueiden (työ, perhe, harrastukset) yhteensovittaminen. Toisaalta vanhemmuus myös antaa paljon. Moni vanhempi iloitsee lapsen kasvun seuraamisesta, läheisyydestä, rakkaudesta ja tarvitsevuudesta.

Vanhempien joukkuepeli eli yhteiseen päämäärään sitoutuminen on avainasemassa perheen toimivuuden kannalta. Mitä paremmin kaikki eri tahot kuten vanhemmat ja muut perheenjäsenet, työ, päivähoito ja koulu puhaltavat yhteen hiileen, sen toimivampi arki on. Jonkun osapuolen sooloilu tai vain oman hyvän ajaminen hankaloittavat tilannetta. Kotitöiden jakaminen tasapainoisesti puolisoiden kesken ja isyysvapaiden pitäminen lisäävät tutkitusti parisuhdetyytyväisyyttä. Toisin sanoen perheen hyvinvoinnin ja arjen sujuvuuden kannalta on oleellista, että vanhempien suhde toimii ja joukkueen jokainen jäsen hoitaa oman osuutensa yhteiseksi hyväksi ja lasten parhaaksi.

Minna Matilainen

Tyhjä sivu

TYHJÄ SIVU

Rakastan meriveden huuhtomaa rantahiekkaa,
vasta sataneen lumen peittämää maata,
pehmitettyä savea kädessäni,
alkamaisillaan olevaa keskustelua,
tyhjää sivua edessäni.

Rakastan tyhjää paperia, jossa ei ole vielä ainuttakaan sanaa tai kuviota, sillä tyhjä paperi on täynnä mahdollisuuksia. Ensimmäiset sanat määrittelevät koko arkin: lasku, kauppakirja, työtodistus, reklamaatio, pääkirjoitus tai ulkomaan uutiset. Tämä kirjoitus on kolumni, jonka otsikkona on Tyhjä sivu. Otsikon jälkeen paperi ei ole tyhjä, vaan määritelty ja rajattu tiettyä tarkoitusta varten. Yllätyksetön.

Valitettavasti liian usein erilaisissa vuorovaikutustilanteissa meillä on valmiit otsikot ja esityslistat mielessämme. Kun kävelemme lastenhuoneeseen, olemme jo päättäneet asiat, joista pitää käydä jotain sanomassa. Tai kun puolisomme on aloittamassa keskustelua, saatamme aavistaa jo pelkästä ilmeestä, mistä on tarkoitus puhua ja mihin sävyyn. ”Älä nyt taas aloita sitä vanhaa levyä”, tuhahdamme ja vetäydymme pois. Surullista.

Psykologian tohtori Kauko Haarakankaan mukaan dialogisessa vuoropuhelussa on keskeistä:
• toisen kuunteleminen mieli avoimena
• kiinnostuneisuus eri näkökannoista
• vastaaminen toiselle
• omien ajatusten avoin esittäminen
• reflektiivinen, pohtiva asenne omiin ja toisen käsityksiin
• valmius muuttaa omia käsityksiä
• tilan antaminen kaikille osallistua keskusteluun omana itsenään
• ajatusten tasavertainen oikeus tulla ilmaistuksi ja kuulluksi
• yhteinen ajattelu ja pohdinta, erilaisten merkitysten vertailu
• yhteisen ymmärryksen etsiminen
• avoimeksi jääminen: kukaan ei omista lopullista totuutta eikä keskustelussa sanota viimeistä sanaa.  (Kauko Haarakangas, Parantava puhe)

Olen ymmärtänyt niin, että ihmiset menevät naimisiin jakaakseen asioita keskenään. Siellä missä vuorovaikutus vaikeutuu, surujen ja ilojen jakaminen lakkaa, alkaa yksinäisyys. Ollaan kaksin ja kuitenkin niin kovin yksin. Mutta yksinäisyydestä on lyhyt tie ulos. Hyvä vuorovaikutus mahdollistuu siellä missä minä kuuntelen niin, että toinen haluaa puhua ja puhun niin, että toinen haluaa kuunnella. Jospa joskus yllättäisin kumppanini tai perheeni tyhjän paperin palaverilla. Sopivassa tilanteessa, kun perhe on koolla kysyisin: ”Mistä meidän olisi hyödyllistä keskustella? Mitä jos yhdessä suunnittelisimme vaikka tulevaa viikonloppua, kalenterini on tyhjä.”

Rakastan sanoja.
Sanat nousevat merkityksistä,
merkitykset pukeutuvat sanoihin.
Vaikka rakastan sanoja, tänään kaipaan tekoja.
Älä sano että rakastat minua -rakasta minua.
Rakasta minua sanoilla,
peittele minut kauniilla virkkeillä.

Timo Poikolainen
perheneuvoja

Perheen aika

Markku Envall: Perheen aika (Kirjapaja 2005)

Kirjallisuudentutkija  Envall kirjoittaa henkilökohtaisesti ja myös teoreettisesti ja filosofisesti pohdiskellen perheellistymisen ja lasten syntymisen  vaikutuksia elämään. Hän  käsittelee mm. tasa-arvoa, isänäolemista ja kotitöitä selkeän konkreettisesti ja ehdottoman omaperäisesti ja kiinnostavasti. Perheen arvostus on painavasti mukana kaikissa pohdinnoissa.
Minua riemastutti vahva positiivinen maskuliinisuus, joka tuli esille Envallin tavassa kertoa arkisista toimista, pulmista ja ratkaisuista lasten kanssa. Kaupassakäynnit, kotityöt,  lasten kiukuttelut tai väsymiset kesken kävelymatkan käsitellään omien kokemusten ja esimerkkien avulla.  Tosi hauska on esimerkiksi luku, jonka nimi on ”Ritarillinen mies siivoaa”! Suosittelen jokaiselle luettavaksi, mikä on Envallin -4 lapsen isän – salainen menetelmä, jonka hän on vuosien mittaan kehitellyt ja jonka hän tarkkaan kuvaa neljällä sivulla.   
Kirjassa on 186 sivua ja aiheet ovat tärkeitä. Kirja on myös helppolukuinen ja aina ajankohtainen. Olen varma. että se herättää lukijassa myös omakohtaisia pohdintoja ja mielenkiintoisia keskusteluja.
Leena Hakala-Reijomaa

Neljä ratsumiestä -eron ennusmerkkejä

Neljä ratsumiestä – eron ennusmerkkejä

Parisuhde tuo elämään paljon kaivattua ja hyvää tyydytystä. Samalla parisuhteessa koetaan kipuja ja pettymyksiä. Miten löytää tyydyttävä ja kestävä suhde, joka voisi olla molemmille luottamuksen ja rakkauden lähde ratkaisemattomista ongelmista huolimatta? Yksioikoisia vastauksia ei ole, mutta joitakin lainalaisuuksia parisuhteeseen kuuluu. Eräs iso asia parisuhteessa onnistumisessa on oman itsensä tunteminen ja puolisosta kiinnostuminen. Toinen iso asia on oppia kantamaan vastuu omista tunteistaan, sanomisistaan, teoistaan, tekemättä jättämisistään …. jne., eikä sysätä omaa vastuutaan puolisolle.
John Gottman on pitkään tutkinut parisuhteen onnistumisen edellytyksiä sekä eroon liittyviä ennusmerkkejä. Keskeinnen hyvän parisuhteen tunnus on ystävyys ja molemminpuolinen kunnioitus. Tärkeää on ottaa vaarin yhteisistä hetkistä, rakentaa luottamusta sekä osoittaa huolenpitoa ja hellyyttä arkisissa päivittäisissä toimissa niin, että toinen sen kokee huolenpidoksi.
Eron ennusmerkkeinä John Gottman pitää käyttäytymistä, jota hän kutsuu neljäksi ratsumieheksi. Näitä ovat ivallinen halveksunta, repivä kritiikki, puolustuskäyttäytyminen ja vaikeneminen (mykkäkoulu). Ivallinen halveksunta on keino osoittaa toisen huonommuus ja tyhmyys sekä tuoda se julki. Repivä kritiikki on puuttua toisen persoonaan, mielipiteisiin, käyttäytymiseen yms. jossa ei lainkaan etsitä toisen hyvää. Siinä pyritään vain nujertamaan toinen. Puolustuskäyttäytymissessä on jumiuduttu oman aseman, mielipiteen, muistikuvan yms. puolustamiseen. Ajatuksena on, että minun ei tarvitse oppia toiselta mitään, sillä kaikki viisaus on minussa itsessäni. ”Juupa – eipäs” –väittely voi jatkua vuosikausia, ja lopputuloksena on vain yhä suurempi etääntyminen toisesta. Vaikeneminen ja mykkäkoulu taas on tehokas keino syyllistää toista ja jättää hänet yksin.
Eron merkkeinä ovat lisäksi erittäin vahvojen tunteiden ylivoima ja niiden valtaa joutuminen ja kohdistaminen toiseen. Kun suhteesta puuttuvat rauhan tunnustelut jai rauhaan pyrkiminen, jäävät tehdyt haavat korjaamatta. Kun sovintoyrityksiä ei ole, ollaan puolustusasemissa ja kumpikin alkaa omassa mielessään kirjoittaa negatiivistä yhteistä historiaa.
Gottman lisää vielä viidennen ratsumiehen ja kutsuu sitä vastaanhangoitteluksi. Tämä viimeistään tekee tyhjäksi sovitteluyritykset. Paisuhteen loppu häämöttää, kun parin keskinäiset ongelmat tuntuvat niin vaikeilta, että ongelmista puhuminen tuntuu turhalta ja turhauttavalta. Vaihtoehtona on yrittää selviytyä yksin, omin voimin. Pari alkaa elää yhteisen elämän sijasta rinnakkaista elämää. Eristyneisyydestä ja yksinäisyydestä tulee vallitseva tunne.
Gottmanin tutkimusten mukaan parit odottavat keskinmäärin noin kuusi vuotta tyytymättömyyden merkkien ilmaannuttua ennenkuin hakevat apua. Tämä on pitkä aika. Parisuhteessa tarvitaan sietokykyä. Tuntuu surulliselta, että kun samantyyppisiin ongelmiin ja konfikteihin törmäätään viikosta ja kuukaudesta toiseen, niihin ei aleta etsiä apua ennenkuin on usein jo liian myöhäistä. Alkuvaiheessa ongelmat ovat helpommin ratkaistavissa, kun yhteistä negatiivistä historiaa ei ole ehtinyt kertyä vielä paljon.
Kaikissa parisuhteissa on omat ongelmansa. Se on normaalia. Toivon, että avun hakeminen on yhtä normaalia. Monet ongelmat ovat ratkaistavissa ja niidenkin, jotka eivät ole ratkaistavissa, kanssa voi oppia elämään.
Jouko Vesala
Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja

Lähde: Vuokko Malinen ja Paula Alkio, toim: Parisuhde, intiimiys, seksuaalisuus. Väestöliitto 2004

Tammikuu 2008