Pieni laulajatyttö

Olen monesti aikonut kirjoittaa kolumnin pienistä sanoista, jotka ovat merkinneet jonkun ihmisen elämässä tavattoman paljon. Viimeisen kimmokkeen kirjoitukselleni sain erään asiakkaan kertomuksesta, jonka jaan hänen luvallaan ja hiukan muutettuna.
Iloinen ja reipas tyttö aloitti koulunkäyntinsä hyvän ja kokeneen opettajan opetuksessa. Pari ensimmäistä kouluvuotta sujui hyvin, ja tyttö löysi oman musikaalisuutensa. Luokan edessä laulaminen toi itsevarmuutta kerta kerran jälkeen. Oli kivaa olla hyvä ja osaava. Pienen ihmisen pienet hankaluudet kohdattiin lämpimästi ja viisaasti. Myös nuori sijainen oli poikkeuksellisen ymmärtäväinen. Opettaja ei säästellyt kannustavia sanoja: ”Hyvä!”, ”Kylläpäs sinä osaat!”, ”Olet lahjakas!”, ”Mitä sinusta vielä tuleekaan?” Innostus kupli ja elämä maistui.
Pari vuotta myöhemmin opettajaksi vaihtui henkilö, joka suosi toisia oppilaita ja toisia hän suorastaan kiusasi. Ruokailut muuttuivat piinaaviksi, ja julkinen moittiminen luokan edessä tuntui häväistykseltä. Kohtelu oli epäreilua ja ymmärtämätöntä. Esiintymisestä nauttivan lapsen innostus oli moittimisella leikattu, ja tilalle oli tullut häpeä: kokonaisvaltainen kokemus omasta huonoudesta ja kelpaamattomuudesta.
”Minua sattui syvälle, kun nöyryytit minua luokan kuullen. Kerroit kaikille sen, minkä tarkoitin vain sinun korviisi ja mitä äiti kirjoitti reissuvihkoon vastaukseksi viestiisi, ja syytit sitten vielä minua valehtelijaksi. Halusin vajota maan rakoon. Häpesin itseäni, tunsin itseni huonoksi oppilaaksi kuten myös silloin, kun arvostelit jaksamistani kevätjuhlaesityksen harjoituksissa toiselle opettajalle. En uskaltanut enää olla oma itseni läsnä ollessasi. Enkä enää sitten tiennytkään, millainen olin oikeasti, kun riittävän kauan aikaa kului. Neljä vuotta ehdit tehdä tuhojasi minussa. En pitänyt enää esiintymisestä vaan pelkäsin kaikkia tilanteita, joissa jouduin katseiden kohteeksi. Tapoit minussa esiintyjän, jollainen olin ollut kai ihan pienestä asti. Pieni laulajatyttö. Pelkäsin usein aamuisin lähteä kouluun, ihan vaan siksi, että sinä odotit siellä. Jos koulussa huomasin, että olin unohtanut tehdä jonkun läksyn, pelko kouraisi vatsasta ja pelkäsin, mitä sanot.”
Surullista tarinassa on se, että tyttö uskoi monta vuotta jälkimmäistä opettajaa enemmän kuin ensimmäistä. Esiintyminen kiinnosti, mutta lannistavien kokemusten jälkeen rohkeus puuttui. Elämä ei tuntunut aikuisenakaan omalta, koska elämän isoja ratkaisuja ohjasivat pikemminkin huonous ja epäonnistumisen pelko kuin innostus, omanarvontunto ja luottamus. Mutta tarina jatkuu, ja pieni laulajatyttö on alkanut uskoa ensimmäistä opettajaa enemmän kuin jälkimmäistä. Kannustava opettaja olikin oikeassa, lannistava opettaja väärässä. Ja laulu soi!
Ei säästellä kannustavia sanoja, sillä pienillä sanoilla on iso merkitys. Innostavaa lukuvuotta sekä oppilaille, koulujen henkilökunnalle että vanhemmille.

Timo Poikolainen, perheneuvoja

Itsekunnioituksen tie

Eräänä päivänä Diogenes söi lautasellista linssejä erään talon kynnyksellä istuen. Koko Ateenassa ei ollut mitään halvempaa ruokaa kuin linssit. Toisin sanoen linssien syöminen merkitsi sitä, että syöjä oli äärimmäisen huonossa tilanteessa. Ohi kulki ministeri ja sanoi: ”Voi sinua, Diogenes! Jos oppisit olemaan alistuvaisempi ja palvoisit keisaria hieman enemmän, sinun ei tarvitsisi syödä linssejä.” Diogenes lakkasi syömästä, kohotti katseensa ja katsoi äveriästä keskustelukumppaniaan tiukasti. Sitten hän vastasi: ”Voi sinua, veli. Jos oppisit syömään hieman linssejä, sinun ei tarvitsisi alistua ja palvoa keisaria niin paljon.” (Jorge Bucay, Kuuntele tämä tarina, 2009)

Myötäilemällä ja mielistelemällä ihminen voi edetä urallaan kuten tarinan ministeri, mutta Diogenes rohkaisee meitä esimerkillään itsekunnioituksen tielle. Terveen itsekunnioituksen vaaliminen ei ole helppoa, koska meillä on syvä tarve tulla hyväksytyksi. Usein maksamme hyväksytyksi tulemisesta liian kovan hinnan luopuessamme sekä arvostamme että arvoistamme. Oman kasvuympäristöstämme vuoksi saatamme kokea vetoa pois yhdenvertaisuudesta kahteen vastakkaiseen suuntaan: joko vähättelemään itseämme tai nostamaan itsemme toisten yläpuolelle.

Jo lapsena opimme sopeuttamaan itsemme ympäristömme odotusten mukaiseksi, valitettavasti myös silloin, kun joudumme kokemaan perheessämme ilkeilyä, nimittelyä, pitkittyneitä riitoja, puhumattomuutta, tunnekylmyyttä, suuria huolia, kriisejä ja masennusta. Pienelle lapselle oma koti edustaa normaaliutta silloinkin, kun siellä on vakavia mielenterveysongelmia, väkivaltaa tai päihderiippuvuutta. Kasvuympäristö on se maisema, missä lapsi tottuu suunnistamaan.

Sopeutumiskykynsä vuoksi lapset selviävät uskomattoman haastavista tilanteista. Joskus käy kuitenkin niin, että ne keinot, joilla lapsena opimme selviytymään, kääntyvät meitä vastaan aikuisina. Kärjistäen: se mikä toimi sairaassa ympäristössä, ei toimikaan enää terveessä parisuhteessa. Esimerkiksi väkivaltaisessa ilmapiirissä kasvaneelle lapselle muodostuu negatiivinen käsitys itsestä ja toisista. Hän oppii, että aikuiseen ei voi luottaa ja ettei itse ole arvostavan kohtelun arvoinen. Joutuessaan todistamaan vanhempiensa välistä väkivaltaa lapsi muodostaa käsityksen omasta arvostaan. Sen, minkä vanhempi tekee kumppanilleen, hän tekee myös lapselleen. Jos turvattomuudesta rakentuu elämän perusvire, ihminen ei aikuisenakaan uskalla tulla lähelle toista peläten vahingoittuvansa tai tulevansa hylätyksi, vaikka toivookin hyväksyntää, lämpöä ja läheisyyttä.

Lapsuuden suhdekokemukset kulkevat mukanamme, mutta onneksi asioita voi käsitellä joko itsekseen, oman parinsa kanssa tai vaikkapa ulkopuolisen avustuksella. Muutos alkaa siitä, että oppii katselemaan itseään arvostavasti ymmärtäen. ”Tuossa turvattomassa perhetilanteessa minä lapsena toimin viisaasti, etten olisi tullut lyödyksi, mutta laiminlyöntejä en osannut väistää. Nyt aikuisena minä en enää sammuta itseäni, vaan ilmaisen sen, mitä tarvitsen. Kuulostelen luovuuttani ja kaikkea sitä hyvää, mikä on jo pitkään odottanut turvallisuutta puhjetakseen kukkaan.”

Elämä tapahtuu aina suhteissa, joissa olemme kotona tai työpaikalla. Diogeneen viitoittamaa tietä kulkiessamme kunnioitamme omaa arvokkuuttamme enemmän kuin hyväksynnän tarvettamme. Joskus se voi tarkoittaa linssien syömistä, mutta senkin voi tehdä itsekunnioituksen säilyttäen. Olen joskus leikilläni sanonut, että kohtaamme elämässämme kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka auttavat meitä kasvamaan sellaisiksi, jollaisia me olemme. Ja niitä, jotka saavat meidät taantumaan sellaisiksi, jollaisia me olemme. Jälkimmäisiä kannattaa tervehtiä pysähtymättä.

 

Timo Poikolainen, perheneuvoja