Elämäniloa arjen vuorovaikutuksessa

Elämäniloa arjen vuorovaikutuksesta

 

Vuoden vaihtuessa ja ajatellessani menneen vuoden merkityksellisiä tapahtumia, muistelin kouluikäisten lasteni kommenttia perheemme lomamatkasta. Heille mieleenpainuvimpana kokemuksena tapahtumarikkaasta matkasta oli uusi kaveri, poika, jonka sattumalta tapasimme ja jonka kanssa sai jakaa monta mukavaa uutta asiaa. Mutta erityisesti arjessa lapset tarvitsevat hänelle läheisten aikuisten läsnäoloa sekä aikaa ja mahdollisuuksia vapaaseen leikkiin yhdessä toisten lasten kanssa. Mitä pienempi lapsi, sitä vähemmän hän tarvitsee ohjelmoitua tekemistä puhumattakaan pelikoneiden ja tv-ruudun imaisevaa maailmaa, joiden äärellä liian moni lapsi ja nuori viipyy huomaamatta tuntikausia.  Miten me aikuiset huolehdimme siitä, että lapsemme tulevat ravituiksi ihmissuhteiden läheisyydestä ja aivan tavallisesta yhdessäolosta? Kuinka me tässä kiireen maailmassa annamme itsellemme tilaa oppia läsnäolon taitoa?  

 

Syvimmin elämässä ihminen tarvitsee vuorovaikutusta. On paljon toiveita ja tarpeita, joiden toteuttamiseen jokainen tarvitsee toisia ihmisiä.  Pettymykset, hylätyksi tulemisen kokemukset tai pelko vaikuttavat suostumisessa vuorovaikutukseen. Esteeksi saattaa muodostua se, että elää liiaksi toisten toiveiden mukaisesti tai sitten hamuaa vain itselle. Toisten tarpeiden ennakoiminen saattaa olla keino välttyä pettymyksiltä. Ihminen joutuu tasapainoilemaan sen välillä, kuinka pitkälle joutuu ottamaan toiset huomioon ja miten ottaa tilaa itselleen. Asettaessaan rajoja tuottaa väkisinkin pettymyksiä toisille. On tärkeää oppia ottamaan vastaan myös oman toiminnan vaikutuksia, sillä ei ole helppoa olla vihan, kiukun, kateuden kuin ei myöskään rakkauden ja ihailun kohteena.

Arjen ihmissuhteissa, erityisesti parisuhteessa, on tärkeätä voida ilmaista mitä toivoo ja tarvitsee ilman pelkoa toisen reaktiosta. Viisautta on myös itse voida kuunnella toisen pyyntö kuulematta sitä pakkona tai vaatimuksena. Oman toiveen voi esittää niin, että toinen voi suostua tai olla suostumatta. Kanssakäyminen on tarpeiden yhteensovittamista, joka onnistuu joskus paremmin, joskus huonommin.
 
Suuri osa elämästä on tavallista arkea, mutta ohikiitävät hetket onneksi joskus rikkovat rutiinin. Sellaisesta tulee mieleen esimerkki, kun kiireessä kohtaan ohikulkijan, joka hipaisee hymyllä tai pitää ovea auki, kun kädet ovat täynnä ruokaostoksia ja mielessä meluaa tämän ja huomisenkin päivän murheet.  Pienet asiat ja odottamattomat tilanteet saattavat tuoda hyvää mieltä koko päiväksi. 
Miten voisimme huolehtia siitä, että arjessa voisimme laskeutua rauhallisesti tähän hetkeen ja olla läsnä?  Lapset haastavat minut joka päivä valitsemaan olenko tässä ja nyt–hetkessä vai hautaudunko muuhun ”tärkeään” tekemiseen. Lapsi tai nuori valitsee kyllä tv:n tai peliruudun tärkeämmäksi, jos ei aikuinen anna lapselle pyytämättä sitä, mitä tämä oikeasti eniten tarvitsee.

 

Ulla-Riitta Hämäläinen-Näsi
perheneuvoja