Itsekunnioituksen tie

Eräänä päivänä Diogenes söi lautasellista linssejä erään talon kynnyksellä istuen. Koko Ateenassa ei ollut mitään halvempaa ruokaa kuin linssit. Toisin sanoen linssien syöminen merkitsi sitä, että syöjä oli äärimmäisen huonossa tilanteessa. Ohi kulki ministeri ja sanoi: ”Voi sinua, Diogenes! Jos oppisit olemaan alistuvaisempi ja palvoisit keisaria hieman enemmän, sinun ei tarvitsisi syödä linssejä.” Diogenes lakkasi syömästä, kohotti katseensa ja katsoi äveriästä keskustelukumppaniaan tiukasti. Sitten hän vastasi: ”Voi sinua, veli. Jos oppisit syömään hieman linssejä, sinun ei tarvitsisi alistua ja palvoa keisaria niin paljon.” (Jorge Bucay, Kuuntele tämä tarina, 2009)

Myötäilemällä ja mielistelemällä ihminen voi edetä urallaan kuten tarinan ministeri, mutta Diogenes rohkaisee meitä esimerkillään itsekunnioituksen tielle. Terveen itsekunnioituksen vaaliminen ei ole helppoa, koska meillä on syvä tarve tulla hyväksytyksi. Usein maksamme hyväksytyksi tulemisesta liian kovan hinnan luopuessamme sekä arvostamme että arvoistamme. Oman kasvuympäristöstämme vuoksi saatamme kokea vetoa pois yhdenvertaisuudesta kahteen vastakkaiseen suuntaan: joko vähättelemään itseämme tai nostamaan itsemme toisten yläpuolelle.

Jo lapsena opimme sopeuttamaan itsemme ympäristömme odotusten mukaiseksi, valitettavasti myös silloin, kun joudumme kokemaan perheessämme ilkeilyä, nimittelyä, pitkittyneitä riitoja, puhumattomuutta, tunnekylmyyttä, suuria huolia, kriisejä ja masennusta. Pienelle lapselle oma koti edustaa normaaliutta silloinkin, kun siellä on vakavia mielenterveysongelmia, väkivaltaa tai päihderiippuvuutta. Kasvuympäristö on se maisema, missä lapsi tottuu suunnistamaan.

Sopeutumiskykynsä vuoksi lapset selviävät uskomattoman haastavista tilanteista. Joskus käy kuitenkin niin, että ne keinot, joilla lapsena opimme selviytymään, kääntyvät meitä vastaan aikuisina. Kärjistäen: se mikä toimi sairaassa ympäristössä, ei toimikaan enää terveessä parisuhteessa. Esimerkiksi väkivaltaisessa ilmapiirissä kasvaneelle lapselle muodostuu negatiivinen käsitys itsestä ja toisista. Hän oppii, että aikuiseen ei voi luottaa ja ettei itse ole arvostavan kohtelun arvoinen. Joutuessaan todistamaan vanhempiensa välistä väkivaltaa lapsi muodostaa käsityksen omasta arvostaan. Sen, minkä vanhempi tekee kumppanilleen, hän tekee myös lapselleen. Jos turvattomuudesta rakentuu elämän perusvire, ihminen ei aikuisenakaan uskalla tulla lähelle toista peläten vahingoittuvansa tai tulevansa hylätyksi, vaikka toivookin hyväksyntää, lämpöä ja läheisyyttä.

Lapsuuden suhdekokemukset kulkevat mukanamme, mutta onneksi asioita voi käsitellä joko itsekseen, oman parinsa kanssa tai vaikkapa ulkopuolisen avustuksella. Muutos alkaa siitä, että oppii katselemaan itseään arvostavasti ymmärtäen. ”Tuossa turvattomassa perhetilanteessa minä lapsena toimin viisaasti, etten olisi tullut lyödyksi, mutta laiminlyöntejä en osannut väistää. Nyt aikuisena minä en enää sammuta itseäni, vaan ilmaisen sen, mitä tarvitsen. Kuulostelen luovuuttani ja kaikkea sitä hyvää, mikä on jo pitkään odottanut turvallisuutta puhjetakseen kukkaan.”

Elämä tapahtuu aina suhteissa, joissa olemme kotona tai työpaikalla. Diogeneen viitoittamaa tietä kulkiessamme kunnioitamme omaa arvokkuuttamme enemmän kuin hyväksynnän tarvettamme. Joskus se voi tarkoittaa linssien syömistä, mutta senkin voi tehdä itsekunnioituksen säilyttäen. Olen joskus leikilläni sanonut, että kohtaamme elämässämme kahdenlaisia ihmisiä. Niitä, jotka auttavat meitä kasvamaan sellaisiksi, jollaisia me olemme. Ja niitä, jotka saavat meidät taantumaan sellaisiksi, jollaisia me olemme. Jälkimmäisiä kannattaa tervehtiä pysähtymättä.

 

Timo Poikolainen, perheneuvoja