Vietämme kansamme 100. itsenäisyysvuotta tänä vuonna. Voidakseen olla itsenäinen kansa, tulee saada muiden kansojen tunnustus, olla riittävän riippumaton muista, ja kuitenkin huomioida erinäiset geopoliittiset tekijät. Kansana olemme saaneet nauttia itsenäisyyttä 100 vuotta.

Yksilönä ihminen tarvitsee myös itsenäisyyttä. Erityisesti parisuhteessa itsenäistyminen on ratkaisevan tärkeää. Usein ajatellaan, että se parisuhteen alun huumaava tunne pitäisi säilyä läpi elämän. Parisuhteen alku on verrattavissa vastasyntyneen vauvan ja äidin symbioottiseen suhteeseen. Tällöin kaksi on yksi, ei ole erillisyyttä ja itsenäistymistä. Vauva kokee äidin ja itsensä samana. Parilla on yhteiset ajatukset, yhteinen mieli ja he hengittävät samaan aikaa.

Jotta vauva voisi kasvaa, hänen täytyy kasvaa erilliseksi, itsenäistyä. Ensimmäisen kerran tämä tapahtuu noin 2-4 vuotiaana. Monelle vanhemmalle on tuttua ns. uhmaikä, jolloin lapsi sanoo lähestulkoon aina: ”minä itte” ja ”ei”. Kuten kansakuntana jouduimme määrittelemään suhdetta toisiin maihin, niin tapahtuu myös yksilön psykologisessa kehityksessä. Jostain syystä Luoja on luonut meidät erillisiksi toisistamme ja olemaan samaan aikaan yhteydessä toisiimme. Vain erillisinä voimme olla yhteydessä. Muutoin sulaudumme toiseen/toisiin ja henkinen pahoinvointi lisääntyy.

Erillistyminen, itsenäistyminen, ”itsensä löytäminen” ei tarkoita erakoitumista, yksinäisyyttä tai vetäytymistä toisten yhteydestä. Pikemmin se kutsuu olemaan suhteessa toiseen. Ollessamme itsenäisiä tiedostamme omia rajoja, tarpeita, haaveita ja tunteita. Jos on sulautunut tai alistettu toisen tunteisiin ja valtaan, ei voi tutkia omia tarpeitaan ja tunteitaan. Tällöin yksilölle tulee kokemus oman elämän kadottamisesta. Parisuhdeväkivallan ilmiöissä usein näin tapahtuu. Toinen pakottaa toisen omiin tarpeisiinsa ja valtaansa.

Toinen itsenäistymisen kehitys tehtävä on murros/teini-iässä. Tällöin kaksivuotiaan kiukuttelu jalostuu verbaalisesti kyvykkäämmäksi. Tämän vaiheen tehtävänä on auttaa nuorta löytämään omaa identiteettiään, seksuaalisuuttaan, irtaantua vanhemmistaan ja löytää tavoitteita elämässään. Aika voi olla kovinkin myrskyisää. Tällöin olisi hyvä, jos vanhemmat olisivat jaksaneet elämässään käydä omaa itsenäistymistään. Vanhempien itsenäisyys, erillisyys antaa nuorelle mallin siitä, että ollessaan erillinen, hän ei jää yksin vaan voi havaita, että itsenäistyminen on turvallista.

Kolmas itsenäistyminen, erillistyminen, tapahtuu parisuhteessa. Alun huumavan rakkauden tunteen sijaan tulee rakkautta. Tämä on ennen kaikkea tekoja, pyrkimysien tiedostamista ja vastuun ottamista sanoistaan. Erillistymisen ja itsenäistymisen vaihetta saattaa edeltää pieni tai isompi kriisi. Tällöin puolisot tunnistavat omia tarpeitaan. Parisuhteesta tulee arkipäivänen, mikä on edellytys erillisyydelle, itsenäistymiselle. Itsenäistyminen saattaa näkyä ristiriitoina ja riitelynä. Tämä vaihe on tärkeä parisuhteessa. Se voi johtaa jopa parisuhteen rikkoutumiseen. Kuten maamme joutui ponnistelemaan ja raivaamaan tilansa muiden kansojen joukossa, sama tapahtuu parisuhteessa. Vain ollessaan itsenäinen voi olla yhteydessä toiseen. Miten mukava olisikaan vaalia parisuhteen alun rakkauden tunnetta. Mutta se ei voi kestää kauan. Kuten vauvan on kasvettava jossain vaiheessa irti äidin tissistä, sama prosessi tapahtuu murrosiässä ja parisuhteessa.  Parisuhteen yleinen sudenkuoppa on ajatella, että vain tuo alun tunne olisi ainoaa rakkautta.

Kun yksilö uskaltaa tutkia omia tarpeitaan ja tuntojaan, hän tulee niistä tietoiseksi. Tällöin henkilö voi alkaa sovittaa yhteen, tehdä kompromisseja esittää kumppanilleen omia toiveita ja vastaavasti kumppani kertoo omia toiveitaan, haaveitaan. Avoin kommunikaatio auttaa tällöin. Avoin ei tarkoita toisen loukkaamista, hänen henkilönsä haukkumista tai alistamista eikä toisen vastuuttamista omista tunteistaan. Avoin dialogi parisuhteessa tarkoittaa sitä, että kerron mitä minussa herättää toisen kertominen. Tällöin yksilö voi kokea kiukkua, raivoa, ihastumista, kateutta, yleensä monenlaisia tunteita. Oleellista on, että yksilö ottaa itse vastuun toisen aiheuttamista tunteista ja pyrkimyksistä. Pyrkiessään olemaan itsenäinen, erillinen, yksilön kannattaa avoimen dialogin pohjalta sanoa esimerkiksi: ” Kuulin sinun sanovan, että haluat mennä etelään lomalla. Se aiheuttaa pientä ahdistusta ja kiukkua minussa, koska haluisin mennä kaupunkilomalle. Tuumaillaan, jos löytäisimme kompromissin. Sinä haluat etelään, minä kaupunkiin”.  Niinpä kaksi itsenäisyyteen pyrkivää aikuista alkaa pohtia ratkaisua omista ja toisen tarpeista lähtöisin. Itsenäistyminen vaatii kärsivällisyyttä ja pientä vaivaa. Kun yksilö kokee, että hän on tullut kuulluksi niin tunteissaan, asiassaan ja pyrkimyksissään, hän voi olla erillinen, itsenäinen suhteessa toiseen. Niin kuin Suomen valtio on saanut ulkopuolisilta valtioilta tunnustuksen itsenäisyydestään, on parisuhteessa tärkeää, että tunnistamme ja tunnustamme kumppanin tarpeet ja toiveet.

Hyvää itsenäistä Suomea kaikki me enemmän ja vähemmän itsenäiset ihmiset!

Veijo Pesonen
Perheneuvoja