Jos ei heilaa helluntaina

Jos ei heilaa helluntaina…

Tuttu lausahdus vuosikymmenien takaa, jolloin kesän kynnyksellä mieli oli täynnä toivoa ja odotusta, pelkoa ja jännitystä. Nykyisin tuota lausahdusta kuulee enää harvoin. Johtuukohan se toiveiden ja odotusten puutteesta? Vaiko siitä, että helluntai yksipäiväisenä juhlapyhänä meinaa livahtaa ohi lähes huomaamatta? Tuleva sunnuntai on kuitenkin helluntai.

Aika monilla meistä on heila omassa kodissamme. Heila, jota lupasimme rakastaa niin myötä- kuin vastoinkäymisissä. Mutta huomaammeko heilaa kodissamme? Onko arki, rutiinit, lapset, työ tai harrastukset asettuneet liian hallitsevaksi välillemme, jotta huomaisimme heilaamme? Onko välillemme vuosien varrella syntynyt sanaton sopimus, että enää ei arjen keskellä osoiteta kiitollisuutta ja huomaavaisuutta hänelle, joka kuitenkin niin monin tavoin vaikuttaa elämäämme? Olemmeko pikkuhiljaa huomaamatta urautuneet tietynlaiseen kanssakäymiseen ja erehtyneet luulemaan, että mitään ei ole enää tehtävissä? Olemmeko kenties jo lopettaneet odottamasta ja haaveilemasta, että saisimme kodissamme osaksemme vip-kohtelua ja samalla unohtaneet, että muutos voi alkaa vain minusta itsestäni?

Entä jos yrittäisin tehdä asialle jotakin?

Menisin yllättäen vaikka ovelle vastaan, kun hän tulee kotiin.

Valmistautuisin kohtaamaan hänet sydämellisesti ja kauniisti.

Puhuisin hänelle ystävällisesti ja lempeästi.

Kiittäisin valmiiksi silitetyistä paidoista.

Yllättäisin kauniilla kukkakimpulla ilman mitään erityistä merkkipäivää.

Päivällisen jäljiltä tarjoutuisin siistimään keittiön.

Kampaisin hiukseni ihan vain häntä varten.

Pyytäisin hänet seuraksi seuraavalle iltalenkilleni.

Lähtisin kaveriksi pesemään autoa.

Kuuntelisin hänen ajatuksensa loppuun keskeyttämättä.

Pyytäisin reilusti ja selkeästi anteeksi, kun huomaan satuttaneeni häntä.

Vapauttaisin hänet reilusti sanoilla ”saat anteeksi”, kun hän seuraavan kerran on pahoillaan jostakin.

Tarjoutuisin vapaaehtoisesti hieromaan hänen hartioitaan.

Katsoisin joinakin iltoina urheiluruudun hänen seuranaan.

Pyytäisin päästä kainaloon, kun tunnen itseni yksinäiseksi.

Jospa iloitsisin omasta heilastani tänä helluntaina. Voisikohan se tuoda mukanaan jotain hyvää, kenties kesäänikin – vaiko vielä pidemmälle?

”Hellyys, vastuuntunto

meille lahjoita,

että toisiamme

voimme palvella.” Virsi 241:3

Eija Tolonen