Suomen kesä on rakkauden ja ihastumisten aikaa. Saako sen aikaan valon ja lämmön lisääntyminen vai vaatteiden vähentäminen? Ehkäpä sekä että.

Toppavaatteista kuoriutuminen, auringon lämpö ja valon lisääntyminen taitaa meissä pohjoisen pallonpuoliskon eläjissä löysyttää sisäistäkin kireyttämme. Kesällä ilon siemenet sisällämme heräävät eloon ja vastaantulevan hymy kirvoittaa omatkin poskilihakset vienoon hymyyn.

Katse kohtaa katseen. Sydän löytää sydämen. Sehän on niin herkkää ja kaunista. Olipa kyse nuorista ihmisistä tai jo vähän varttuneimmista. Niinhän voi käydä jo pitkään parisuhteessa eläneillekin, löytää toisensa uudelleen.

”Hetken huulilla, mutta vuosia vyötäröllä”, totesi yksi työtoverini kerran kahvitauolla herkullisen suklaarasian äärellä. Tämän kaksikymmentävuotisen perheneuvojan työkokemukseni aikana olen lukemattomia kertoja nähnyt, kuinka tuo samainen lausahdus on niin kipeästi totta kesäisen ihastuksen johtaessa luvattomaan suhteeseen. Moni hairahdus olisi saanut jäädä toteutumatta, mikäli ihastunut olisi etukäteen tajunnut, mikä tuska, mikä suru, mikä häpeä, mikä harmi jne. Ja kuinka vaikea on antaa anteeksi itselleen.

Työelämässä on jo tovin korostettu tiimityön ja hyvän yhteishengen luomisen tärkeyttä. Vaativan työn vastapainoksi on kehitetty seminaareja ja virkistyspäiviä. Jotka toki sinänsä ovat oikein hyviä. Olen jo vuosia korostanut, että elämme aikaa, jolloin kenties kukaan meistä ei ole turvassa hairahdukselta. Meidän jokaisen tulisi rohjeta myös omalle kohdalle ajatella, että ”minullekin voisi käydä niin”. Sillä jos uskallamme ajatella niin, silloin kenties osaamme paremmin varoa, ettei mukava ajatusten ja tunnelmien jakaminen ja mahdollinen ihastuminen johda ”luvattomalle suklaarasialle”.

Tunteethan tulevat ja menevät. Ne ovat kuin linnut, jotka lentävät päämme yläpuolella. Sille me emme voi mitään. Mutta se, annammeko linnun tehdä pesän päämme päälle, siihen voimme itse vaikuttaa.

Eija Tolonen
perheneuvoja