Koko kylä kasvattaa – kasvattaako?

Koko kylä kasvattaa – kasvattaako?

Olin reippaalla sauvakävelyllä Vesijärven rannalla. Oli ensimmäisiä pakkaspäiviä, mikä oli virkistävää loputtomalta tuntuvien sateisten ja synkkien viikkojen jälkeen.
 Sitten huomasin, että pari innokasta pikkupoikaa oli ennättänyt jäälle leikkimään, tosin rannan tuntumaan. Koska pakkasta oli ollut vain muutaman päivän, arvelin, että jää saattaa olla liian heikkoa, ainakin paikoitellen. Saman tien vastaan tuli nuori perhe työntäen lastenvaunuja. Ennen kuin ehdin kunnolla harkita, pyysin nuorta miestä huutamaan pojille, että tulisivat pois jäältä. Hän katsoi minua yllättyneenä ja ilmoitti, että eivät ne ole hänen poikiaan. Vastasin, että eivät ne ole minunkaan poikiani, mutta jää ei välttämättä ole turvallista. Jatkoin matkaani ja tunsin itseni typeräksi idealistiksi, jolle on joskus jäänyt päähän, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Kun olin vielä jonkinlaisen harmituksen vallassa tuli taas kaksi veljestä, jotka leikkivät jäällä. Vahingosta viisastuneena kysyin heiltä suoraan, tietävätkö heidän vanhempansa, että he ovat menneet jäälle. Molemmat vakuuttivat, että vanhemmat kyllä tietävät. Toinen pojista sitten näytti keskelle järven selkää ja sanoi: ”Kato tuolla noin kaukana kävelee yksi setä.”  Totesin, että niinpä näyttää kävelevän, mutta se ei silti ole viisasta. – Tämän tarinan hauska loppu on se, että muutaman päivän perästä taas osuin kävelyllä jäällä leikkiviin lapsiin. Ne olivat samat pojat ja he olivat jääleikeissään löytäneet toisensa. He leikkivät aivan rannassa ja heillä oli hauskaa. – Minulla ei ollut tarvetta sanoa mitään kenellekään, tuli vain hyvä mieli seurata kävelyn ohessa lasten iloista telmimistä.
 
Jäin miettimään, missä on turhan hössötyksen ja piittaamattomuuden raja. Vasta 12-vuotias voi ymmärtää liikennettä. Nämä pojat, joista kerroin, olivat arviolta 7-9-vuotiaita. Ei sen ikäisiltä voi odottaa, että he tietäisivät, mikä on turvallista ja mikä on vaarallista.
Tulee mieleen yksi ranskalainen perheterapeutti, joka vietti lapsuutensa Tunisiassa. Hän kertoi, että ei oikein voinut tehdä kepposia, koska kotimatkan varrella oli monta sukulaistaloa. Aina oli joku ikkunassa kyselemässä, mitä koulussa on tapahtunut. Ennen kuin hän ehti kotiin, kaikki tapahtumiset olivat jo äidin tiedossa. Tiedot huudeltiin ikkunasta ikkunaan.
 
Mikähän meillä Suomessa olisi hyvä tapa välittää? Tutkimuksissa on todettu, että Pohjoismaissa lapset tuntevat itsensä yksinäisemmiksi kuin Etelä-Euroopassa. Meillä perheet ovat pieniä, sukulaisverkosto voi olla hajallaan ja ainakin lapsen kannalta liian harva. En tiedä, mikä olisi oikea vastaus.
Riitta Palomäki
perheneuvoja

Tammikuu 2009