Näkevät silmät

Näkevät silmät

Pieni tyttö suuttui äidilleen. Raivon kyyneleet silmissään hän juoksi metsään ja huusi raivonsa ilmoille: ”Minä vihaan sinua!”, hän huusi. Mitä kaiku vastasi? ”Minä vihaan sinua, minä vihaan sinua, minä vihaan sinua…”
Joskus tuntuu, että meillä olisi päässämme silmälasit, joilla näkee oikein selvästi sen, mikä puuttuu ja sen, mikä on huonosti, väärin tai ankeaa. Sitten keskitymme näihin asioihin. Päivät tuntuvat harmailta ja aurinkoisissakin päivistä löytyy valittamisen aihetta. Kaikkea kurjaa ennakoivissa ja lietsovissa ajatuksissaan voi suorastaan kieriskellä. Etenkin riitaisassa perheessä saatetaan kärvistellä tällaisessa ikävien ajatusten ja naljailevan puheenparren kierteessä. Kun odottaa huonoa, on aika varmaa, että sitä saakin. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
Mitä tapahtuisi, jos ottaisimmekin pois nuo kehnot, vääristävät silmälasit? Näkisimme varmaankin paremmin koko elämän, kaikkine haasteineen mutta myös rikkauksineen. Näkisimme myös sen, mikä on. Ja sen, mikä on hyvää, oikein ja kaunista.
Sillä meillä jokaisella on elämässä tärkeitä asioita. Valtavan paljon. On surullista, jos huomaa läheisen ihmisen arvon ja merkityksen vasta, kun tämä sairastuu vakavasti tai joutuu onnettomuuteen. Surullista, jos oma terveys ja elämä tuntuvat kullanarvoisilta vasta niiden menettämisen äärellä. Surullista, jos vaivannäkö parisuhteen tai perheen eteen tuntuu tärkeältä vasta sitten, kun ero on jo tosiasia ja kaikki osapuolet henkisesti vereslihalla. Surullista, jos lapset ehtivät aikuisiksi ennen kuin vanhemmat ymmärtävät lapsuusvuosien ohikiitävyyden.
Kiitollisuus on näkevät silmät ja sydän, joka ymmärtää kiittää. Tänään on hyvä päivä kiittää, sanoa ”kiitos” elämälle, läheiselle ihmiselle, Jumalalle. Kiitos läheisistäni, kaikista rakkaistani – jokaisesta erikseen: perheeni jäsenistä, ystävistä, sukulaisista, tuttavista, kohtaamisista. Kiitos kodista. Kiitos arjesta ja sen puuhista. Kiitos työstä ja harrastuksista, elämäntehtävistä, pienistä ja suuremmista. Kiitos tästä kauniista maailmasta ja sen vehreästä luonnosta. Kiitos elämästä, siitä että saan elää tämän ainutkertaisen elämän. Kiitos, että saan olla tämä minä. Kiitos että saan kokea tämän kauniin, valoisan kesän.
Pieni tyttö meni takaisin äitinsä luo. Hän pyysi anteeksi rumia sanojaan. Äiti otti hänet syliin ja halasi häntä lujasti. Tyttö meni takaisin metsään. Hän huusi ilmoille tunteensa: ”Minä rakastan sinua!” Ja kaiku vastasi tälläkin kertaa.

 

Heli Pruuki
Perheneuvoja, Lahden seurakuntayhtymä