Pieni laulajatyttö

Olen monesti aikonut kirjoittaa kolumnin pienistä sanoista, jotka ovat merkinneet jonkun ihmisen elämässä tavattoman paljon. Viimeisen kimmokkeen kirjoitukselleni sain erään asiakkaan kertomuksesta, jonka jaan hänen luvallaan ja hiukan muutettuna.
Iloinen ja reipas tyttö aloitti koulunkäyntinsä hyvän ja kokeneen opettajan opetuksessa. Pari ensimmäistä kouluvuotta sujui hyvin, ja tyttö löysi oman musikaalisuutensa. Luokan edessä laulaminen toi itsevarmuutta kerta kerran jälkeen. Oli kivaa olla hyvä ja osaava. Pienen ihmisen pienet hankaluudet kohdattiin lämpimästi ja viisaasti. Myös nuori sijainen oli poikkeuksellisen ymmärtäväinen. Opettaja ei säästellyt kannustavia sanoja: ”Hyvä!”, ”Kylläpäs sinä osaat!”, ”Olet lahjakas!”, ”Mitä sinusta vielä tuleekaan?” Innostus kupli ja elämä maistui.
Pari vuotta myöhemmin opettajaksi vaihtui henkilö, joka suosi toisia oppilaita ja toisia hän suorastaan kiusasi. Ruokailut muuttuivat piinaaviksi, ja julkinen moittiminen luokan edessä tuntui häväistykseltä. Kohtelu oli epäreilua ja ymmärtämätöntä. Esiintymisestä nauttivan lapsen innostus oli moittimisella leikattu, ja tilalle oli tullut häpeä: kokonaisvaltainen kokemus omasta huonoudesta ja kelpaamattomuudesta.
”Minua sattui syvälle, kun nöyryytit minua luokan kuullen. Kerroit kaikille sen, minkä tarkoitin vain sinun korviisi ja mitä äiti kirjoitti reissuvihkoon vastaukseksi viestiisi, ja syytit sitten vielä minua valehtelijaksi. Halusin vajota maan rakoon. Häpesin itseäni, tunsin itseni huonoksi oppilaaksi kuten myös silloin, kun arvostelit jaksamistani kevätjuhlaesityksen harjoituksissa toiselle opettajalle. En uskaltanut enää olla oma itseni läsnä ollessasi. Enkä enää sitten tiennytkään, millainen olin oikeasti, kun riittävän kauan aikaa kului. Neljä vuotta ehdit tehdä tuhojasi minussa. En pitänyt enää esiintymisestä vaan pelkäsin kaikkia tilanteita, joissa jouduin katseiden kohteeksi. Tapoit minussa esiintyjän, jollainen olin ollut kai ihan pienestä asti. Pieni laulajatyttö. Pelkäsin usein aamuisin lähteä kouluun, ihan vaan siksi, että sinä odotit siellä. Jos koulussa huomasin, että olin unohtanut tehdä jonkun läksyn, pelko kouraisi vatsasta ja pelkäsin, mitä sanot.”
Surullista tarinassa on se, että tyttö uskoi monta vuotta jälkimmäistä opettajaa enemmän kuin ensimmäistä. Esiintyminen kiinnosti, mutta lannistavien kokemusten jälkeen rohkeus puuttui. Elämä ei tuntunut aikuisenakaan omalta, koska elämän isoja ratkaisuja ohjasivat pikemminkin huonous ja epäonnistumisen pelko kuin innostus, omanarvontunto ja luottamus. Mutta tarina jatkuu, ja pieni laulajatyttö on alkanut uskoa ensimmäistä opettajaa enemmän kuin jälkimmäistä. Kannustava opettaja olikin oikeassa, lannistava opettaja väärässä. Ja laulu soi!
Ei säästellä kannustavia sanoja, sillä pienillä sanoilla on iso merkitys. Innostavaa lukuvuotta sekä oppilaille, koulujen henkilökunnalle että vanhemmille.

Timo Poikolainen, perheneuvoja