Rajat mahdollistavat läheisyyden

Rajat mahdollistavat läheisyyden

Aleksis Kivi kirjoitti Eskon rakastumisesta näytelmässään Nummisuutarit: ”ei ole enää Eskoa eikä Kreetaa, vaan kutsuttakoon meitä sitten joko Eskokreetaksi tai Kreetaeskoksi.”
 
Rakastuneena haluaa olla täysin yhtä toisen kanssa tunteineen, toiveineen ja kaikkineen. Kahden ihmisen välinen raja tuntuu katoavan. Tämä on ymmärrettävää, mutta suhteen edetessä se saattaa tuottaa ongelmia.
 
Tuttu esimerkki rajattomuudesta on, kun äiti tulee aikuisen lapsensa vastaperustettuun kotiin ja alkaa toimia siellä kuin se olisi ainakin jossain määrin äidin omaa valtakuntaa. Tietysti äiti tarkoittaa hyvää, mutta saa tahdittomuudellaan aikaan loukkaantumista ja etäisyyttä. Äiti ei ollut tunnistanut eikä kunnioittanut aikuistuneen tyttärensä tai poikansa rajoja.
 
Avioliitossa terve kehitys merkitsee, että kumpikin puoliso tunnistaa sekä oman että toisen erillisyyden ja minän rajat ja että kumpikin kunnioittaa näitä rajoja. Rajat eivät pysy aina samanlaisina vaan ne muuttuvat elämän eri aikoina ja tilanteissa.
 
Jos ei tunnista rajaa, jossa ”minä” loppuu ja ”sinä” alkaa, on hyvin vaikea kohdata toinen toistansa. Kun puolisoiden rajat toistensa suhteen ovat epäselvät, niin syntyy ongelmia. On vaikea olla toisen tukena tai lohduttaa toista. Tunteet, toiveet, unelmat, pyrkimykset, pahat olot, ongelmat jne. täyttävät yhteisen elämän ja oman mielen hallitsemattomina. Mikä on sinun ja mikä on minun? Asioihin ei saa otetta, eikä vaikeita asioita voi ratkaista. Sen sijaan niitä pompotellaan toinen toiselle. Selvyyttä ei synny. Tuloksena on suuri hämmennys ja sekamelska.
 
Kun tunnistaa ja ottaa vastuun omista ongelmistaan (esim. aiheeton mustasukkaisuus), niin sitä ei enää vyörytä syytteeksi ja taakaksi toiselle. On tärkeää oivaltaa, että kun itsellä on paha olo, se omaa pahaa oloa, ei puolison. Omasta ahdistuksen tunteesta ei puolison tarvitse ahdistua. Jos hän sen sijaa uppoaa puolisonsa pahaan oloon, hän ei kykene lohduttamaan ja auttamaan häntä. Kun oivaltaa, että paha olo on puolison juttu, rohkenee helpommin lähestyä häntä ja olemaan tukena. Myötäeläminen ei tarkoita, että itsenkin kuuluisi lamaantua ahdistuksesta, kun toisella on vaikeaa. Jos molemmat puolisot ovat samassa suossa, niin kumpikaan ei voi auttaa toista. Puolisoa voi auttaa suosta vain silloin, kun itse on kovalla maalla.
 
Erillisyys koskee myös toiveita tai odotuksia vaikkapa kesäloman tai joulun vieton suhteen. Vaikka kumpikin tarkoittaisi hyvää, voi tuloksena olla riitaa, pettymyksiä ja kokemus siitä, että omat toiveet eivät tulleet täytetyiksi. On tärkeää oivaltaa, että itsellä ja puolisolla on kummallakin omat odotuksensa. Se avaa mahdollisuuden lähestyä ja jutella: ”Mitä odotuksia sinulla on ja mitä minulla? Minkälaisin ratkaisuin kummankin toiveita voidaan toteuttaa?” Tämä avaa mahdollisuuden siihen, että molemmat tulevat kuulluiksi ja huomioonotetuiksi.
 
Erillisyys voidaan kokea pelottavana. Enkö enää rakastakaan puolisoani, kun minulla on omat erilliset tuntemukseni, toiveeni ja odotukseni? Uskallanko kertoa niistä toiselle? Kestääkö hän kuulla niitä, ahdistuuko niistä vai mitätöikö ne? Näiden kysymysten pohtiminen kertoo, että rajat ovat vielä epäselvät ja hahmottumattomat.
 
Omien rajojen mitätöinti tai vähättely kasvattaa ajan mittaan sisäistä suuttumusta ja tyytymättömyyttä itseä ja kumppaniaan kohtaan. Puolison rajojen mitätöinti tai vähättely pakottaa puolison ottamaan etäisyyttä.
 
Ihmissuhteissa rajojen tunnistaminen ja niiden kunnioittaminen ei siis ole tie etäisyyteen vaan juuri ne avaavat mahdollisuuden läheisyydelle ja elämän jakamiselle.
Jouko Vesala

Syyskuu 2008