Parisuhdeluennolla pyysin osallistujia kirjoittamaan anonyymisti, mitä heidän puolisoidensa pitäisi oppia kommunikaatiosta. Yksikään kynä ei jäänyt lojumaan pöydälle. On helppo sanoittaa, miten toisen pitäisi muuttua. ”Kerrankin joku kysyy, mitä puolisoni pitäisi oppia! Nyt päästään oikeisiin asioihin käsiksi!” luulen osallistujien ajatelleen. Toivomuksia tuli paljon ja lajittelin ne kolmeen ryhmään: kuunteleminen, puhuminen ja oleminen.

Kuuntelutaitojen kehittymistä toivottiin eniten. Puolisot toivoivat toisiltaan sitä, että kumppani herkistyisi kuuntelemaan vaikeastikin sanoitettavia asioita, että heitä ei keskeytettäisi, eikä esitettäisi nopeita johtopäätöksiä. Kuunteleminen nähtiin kahden tasaveroisen kumppanin kykynä ottaa vastaan toisen tunteita, kipua ja kritiikkiä sekä kykynä olla provosoitumatta. Puolisot toivoivat, että toisen mielipidettä ei koettaisi uhkana: “Toivon, että puolisoni ei sanoisi aina ei.”

Toisen ryhmän muodostivat toiveet paremmasta itsensä ilmaisemisesta. Puolisoilta toivottiin suoruutta ja rohkeutta sanoittaa asioita ääneen, taitoa jakaa ajatuksiaan ja tunteitaan sekä aktiivisuutta kysyä: ”Toivon, että puolisoni kysyisi, miltä minusta tuntuu.”

Loput laput muodostivat ryppään, jossa korostui arvostava asenne ja läsnäolon taidot. Kyky pyytää anteeksi nähtiin tärkeänä samoin kuin kyky olla armollisempi ja myötätuntoisempi. ”Toivon, että puolisoni myöntäisi virheensä selittelemättä ja puolustelematta.” Riittävän ajan ja henkisen läheisyyden antaminen oli myös toivelistalla, samoin kyky pysähtyä ja viestittää kunnioitusta. Yksi läsnäolijoista toivoi puolisonsa oppivan myönteisen palautteen voiman ja vaikutuksen kodin ilmapiiriin.

Luentoni tavoite oli vahvistaa aitoa yhteyttä, joka rakentuu kyvystä olla läsnä ja samalla puolella. Näin erilaisuuden uhka muuttuu perheen yhteiseksi rikkaudeksi. Kotiin ajellessani mietin, mitä lapuille olisi kirjoitettu, jos olisin kysynyt: ”Mitä käyttäytymistapaa haluaisit työstää itsessäsi?”

Timo Poikolainen
perheneuvoja