”Lähden Sinulle korvaksi ja lupaan huolehtia, ettei Sinulle siellä tehdä mitään, mitä et itse halua”, kuulin itseni vakuuttavan Sinulle puhelimessa. Pari päivää myöhemmin odotan kanssasi keskussairaalassa yhdenhengen huoneessa. Kohta ovi avautuu, pitkä valkotakkinen mies kättelee Sinua ja asettuu nojaamaan vuoteesi päädyssä olevaan seinään. Hän katsoo Sinua. Minäkin tunnen pelkoa odottaessani, miten lääkäri mahtaa suhtautua. ”Viisas päätös”, hän vihdoin sanoo Sinulle, ”kun mitään kuitenkaan ei olisi enää tehtävissä.” Ja hän jatkaa: ”Vain meidän lääkäreiden uteliaisuus olisi tyydyttynyt, kun olisimme saaneet tiedon, onko se alkanut ylhäältä vai alhaalta päin.” Äiti, olit niin helpottunut; ja sait vielä luvan viipyä yön yli – turistina, kuten lääkäri asia veikeästi ilmaisi.
Kaksi kuukautta myöhemmin jouduit terveyskeskukseen. Soitin Sinulle ja kysyin, haluaisitko minun tulevan luoksesi. ”Etpä sinä jouda”, vastasit. Suljin puhelimeni. Epäsuora pyyntösi puettuna syytöksen muotoon. Kuulosti niin tutulta ja nosti minussa kiukkua ja surua. Itkin ja ulvoin kuin syytettynä. Lähdin. Puolentoista tunnin kuluttua olin luonasi ja otin kädestäsi kiinni. ”Kuolema tulee”, sanoit. ”Äiti, Sinulla on ollut pitkä elämä; minullakin – kuopuksellasi – tulee seuraavana syntymäpäivänä mittariin jo puolivuosisataa”, sanoin ja pidin edelleen kädestäsi. Hymyilit ja suljit silmäsi.
Istun jo kolmatta päivää kovalla tuolilla vuoteesi vierellä. En osaa kiittää Sinua. En osaa kertoa rakkauden tunteistani. Sellainen ei ole kuulunut välillemme. Kuitenkin minulla on levollinen olo vierelläsi. ”En jätä Sinua”, sanon Sinulle. Istun hiljaa ja katson Sinua. Samalla tiedän, että tahdon, äiti, antaa Sinulle jotain sellaista, jota vaille itse jäin. Tuntuu hyvältä, kun saan olla etkä torju minua.
Äiti, kiitän Sinua lahjasta, jonka siinä sain: tunsin hellyyttä, tunsin rakkautta. Sain ilmaista sen Sinulle. Otit vastaan. Olit niin herttainen ja levollinen, kun silitin Sinut ajan rajan toiselle puolelle. Voi hyvin, äiti!
Sinun kuopuksesi
ps. Tuleva äitienpäivä on minulle lapsena jo 50., vaimona 30. ja äitinäkin jo 27., mutta äidittömänä ensimmäinen.
Eija Tolonen
Perheneuvoja
Ps. Kirjoitin tämän kirjeen tasan kymmenen vuotta sitten
