Kolumni julkaistu Kirkonseutu-lehdessä numero 7/2020.
Eihän tällaista aikaa osannut ikinä kuvitella olevan olemassa. Lapsuuden kodissani olen kuullut puhuttavan kivikaudesta, rautakaudesta, sota-ajasta, jälleenrakennusajasta ja pula-ajasta. Mutta että korona-aika.
Edesmenneet 20-luvun alussa syntyneet vanhempani mainitsivat joskus jotain sota-ajasta. Isäni meni 17-vuotiaana vapaaehtoisena armeijaan, joka sitten venyikin nelivuotiseksi palvelukseksi. Tuolta ajalta äidiltäni on muistona valokuva, jossa hän istuu lumipuvussa talvimaisemassa aurinkolasit silmillään suuren soppakattilan vieressä. Muonituslottana.
Kotipihani rannasta Kainuussa muistan museoaktiivien löytäneen rautahytin, joka on kuulemma peräisin ajalta, jolloin järvimalmista poltettiin rautaa tarve-esineiksi. Kuulin vanhempieni
muistelevan aikaa, kun tietyt elintarvikkeet ja tuotteet olivat kortilla. Kultaiset vihkisormukset vaihdettiin rautaisiin yhteiskunnan rakentamiseksi. Setelitkin puolitettiin (yhden sellaisen olen äitini jäämistöstä saanut itselleni). Nämä vanhemmiltani ohimennen kuullut asiat nousevat nyt mieleni sopukoista ja huomaan miettiväni, mitähän tuo kaikki on heille tarkoittanutkaan.
Jos vanhempani vielä eläisivät ja kertoisin heille tekeväni pariterapiaa etänä, voisin vain kuvitella heidän ilmeensä ja hämmästyksensä. No, niin olisin ollut itsekin äimänkäkenä, jos alkuvuodesta joku olisi sanonut, että vielä te terapeutit alatte tavata asiakkaitanne virtuaalisesti. Digiloikka on viimekuukausien sana. Se on kuin huikea pituushyppy ilman vauhdinottoa ja harjoittelua. Ilokseni olen huomannut, että ei olekaan totta se sanonta, että vanha koira ei opi uusille kujeille. Paremminkin muistuu mieleeni äitini usein lausuma sanonta: ”Niin vanhaksi ei näköjään elä, ettei joka päivä opi jotain uutta”.
Minä istun tai seison työpöytäni äärellä mikrofonilla varustetut kuulokkeet korvillani. Asiakkaana oleva pariskunta istuu joko yhdessä kotisohvallaan tai auton etupenkillä kotipihallaan tai joskus omissa toimistoissaan tietokoneruutuni jakaen. Joskus asiakkaat samoilevat metsässä kuulokkeet korvillaan. Olen suuresti yllättynyt, miten hyvin prosessit etenevät näissä virtuaalitapaamisissa. Onko mahdollista, että parin yhteinen keskustelu jatkuu vaivattomammin siellä kotona senkin jälkeen, kun minä napin painalluksella poistun paikalta? Sen sijaan, että he nousisivat työhuoneeni sohvalta, pukisivat takit, lähtisivät autolleen ja ehkä vielä työpaikalleen ja vasta myöhemmin näkisivät taas toisiaan.
Tässä joku päivä mieheni totesi meidän lopultakin näkevän toisiamme samalla työpaikalla. Muistutin häntä, kuinka olemme aikoinaan tutustuneet samalla työpaikalla. Me kaksi abia olimme isosina rippileirillä 70-luvun puolivälissä ja katselimme toisiamme sillä silmällä. Vasta nyt oivalsin, että myös vanhempieni parisuhde 40-luvulla alkoi heidän yhteisellä työpaikalla, kun Sotamies Keränen valloitti Lotta Kinnusen.
Eija Tolonen
perheneuvoja
