Elämämme alun olemme saaneet kehittyä viisaasti suunnitellussa alkukodissa. Turvapesässä luiden ja lihasten keskellä. Kovimmat äänet vaimentavan aineen suojissa. Syöksy lähes 37 asteen hämärästä noin puolet viileämpään, valoisaan ja avaraan tilaan on tainnut olla hetki, josta meihin on jäänyt siemenen turvattomuuden tunteelle ja kokemukselle. Turvattoman Pienokaisen ensimmäinen karjaisu on ollut odotettu Elämän merkki ja ilon aihe.
Lämmin syli ja rakastava huolenpito, hellä katse ja aito läsnäolo heti vauva-ajasta lähtien on ehdoton edellytys sille, että sisimpään voi rakentua turvallisuuden tunne. Sisäisesti turvallisella lapsella on hyvä elää ja kehittyä kussakin ikävaiheessa omaan yksilölliseen tahtiinsa.
Vanhemman haaste sitten onkin, miten ohjata leikki-ikäisiä lapsia siihen, että kodin ulkopuolella kaikkiin aikuisiin ei aina voikaan luottaa. Miten varoittaa niin, että heihin ei kylväisi turhaa pelkoa ja turvattomuutta. Surullista on, jos lapsi jo omassa kodissaan joutuu näkemään väkivaltaa ja huonoa kohtelua vanhempiensa välillä tai häneen itseensä kohdistuneena. Lapsihan valitettavasti luulee, että se on normaalia.
Sisäinen turvallisuuden tunne on tärkeää läpi aikuisuudenkin. Se kantaa ja auttaa selviämään elämän varrella erilaisten turvattomuuden hetkien läpi. Erityisesti tällä vuosituhannella ulkoista turvallisuuttamme on järisytetty toden teolla erilaisten terrori-iskujen muodossa. Ei enää jossain merten takana, vaan omalla mantereellammekin entistä lähempänä. Elämme aikaa tietäen, että kenelle tahansa, missä tahansa ja milloin tahansa voi tapahtua mitä tahansa. Kukaan ei ole sataprosenttisesti turvassa. Ei kotona. Ei töissä. Ei jalkakäytävällä. Ei suojatiellä. Ei autossa. Ei lentokoneessa. Ei metrossa. Ei siis missään. Monilla ulkoisilla turvajärjestelmillä yhä mittavammassa määrin yritetään luoda ja myydä mielikuvaa turvallisuudesta. Mutta nekään eivät voi taata sataprosenttista turvaa.
Kuka keksisi turvajärjestelmän, mikä tekisi näkyväksi joissakin parisuhteissa ja perheissä piilevän turvattomuuden. Sille järjestelmälle olisi varmaan käyttöä ja luulenpa, että yhteiskuntakin ja monet auttamistahot olisivat valmiita sposoroimaan sellaisiin laitteisiin.
Eija Tolonen
Perheneuvoja
